Kalat

Salmo trutta, trout (englanti), brown trout (amerikan englanti), öring (ruotsi) Jari Rannisto ja meritaimen Taimen on lohta ulkoisesti muistuttava, rasvaevällä varustettu lohikala. Lohen tavoin se on vaelluskala, joka kutee joissa. Meritaimenen syönnösvaellus suuntautuu merelle, järvitaimenen puolestaan järviin. Osa taimenen poikasista voi jäädä synnyinvirtaansa. Nämä purotaimenet (eli tammukat) jäävät ravinnon vähäisyyden vuoksi pienikokoisiksi. Järvitaimen, meritaimen ja purotaimen eivät ole eri lajeja, vaan saman lajin eri muotoja. Yleensä taimenen syönnösvaellus suuntautuu alavirtaan joko mereen tai järveen, mutta tunnetaan myös järvitaimenkantoja, joiden syönnösvaellus suuntautuu ylävirtaan. Näillä kaloilla kutuvaellus suuntautuu vastaavasti alavirtaan. Taimen on sopeutunut hyvin erilaisiin ympäristöihin. Purotaimenia tavataan hyvinkin pienistä puroista. Myös meritaimenet lisääntyvät hyvin erilaisissa vesissä. Taimenia tavataan isoista joista, kuten Kymijoesta, Kokemäenjoesta ja Tornionjoesta. Toisaalta osalla meritaimenkannoista lisääntyminen tapahtuu hyvin pienissä, lähinnä puroiksi luokiteltavissa virtavesissä. Taimen on ollut suosittu istutuskala. Viime vuosina huomio on kiintynyt kasvavassa määrin luonnonkudun vahvistamiseen virtavesiä kunnostamalla ja nousuesteitä poistamalla. Taimenta viljellään sekä poikasistutuksia että elintarviketuotantoa varten, mutta sen suosio viljelykalana ei ole lohen tai kirjolohen luokkaa. Taimenen alkuperäinen levinneisyysalue on Euroopassa. 1880-luvulla sitä siirrettiin Pohjois-Amerikkaan, missä se on muodostanut monissa vesistöissä luontaisesti lisääntyviä kantoja. Tämän lisäksi taimenistutusten seurauksena on syntynyt lisääntyviä kantoja Uuteen-Seelantiin, Australiaan, Chileen ja Argentiinaan. Nykyään Uusi-Seelanti ja Patagonia ovat tunnettuja erittäin suurikokoisista taimenistaan. Taimenen tuntomerkit Taimen on periaatteessa helppo tunnistettava, mutta varsinkin kutuasuisilla taimenilla ja lohilla on paljon yhteisiä piirteitä. Kalastossamme ei ole muita lajeja, joihin taimenen voisi pienellä perehtymisellä sekoittaa. Meidän vesissämme lohen ja taimenen risteymiä tavataan harvoin. Risteymät ovat kuitenkin mahdollisia niissä vesistöissä, joissa kutevat sekä merilohi että meritaimen. Usein lohen ja taimenen tunnistamista helpottaa lajien asettaminen vierekkäin samaan kuvaan, mikä auttaa hahmottamaan eroja. Taimenelle tyypillistä on runsaampi pilkutus. Pilkut ovat usein x-kirjaimen muotoisia, ja osa niistä voi olla myös punaisia. Pilkkuja on lohesta poiketen runsaasti myös kylkiviivan alapuolella ja kiduskansissa. Taimenen pää ja suu ovat suhteessa suuremmat kuin lohella: taimenen yläleuka yltää silmän takareunan taakse. Pyrstö on yksi lajit erottava tekijä. Taimenen pyrstön loppureuna on suora tai lähes suora, ja pyrstön tyvi on tukevampi kuin lohella. Pyrstön tyven muodosta johtuen lohi voidaan nostaa ilmaan pyrstöstä puristamalla, mutta taimenen kohdalla se on hankalaa. Myös taimenen evien päät ovat muodoltaan pyöreämmät. Lisääntyminen ja kasvu Taimen syntyy joessa. Sen kutuaika on yleisimmin loka–marraskuussa. Hedelmöittyneestä mädistä kuoriutuu poikasia huhti–toukokuussa. Kahden tai viiden vuoden kuluttua poikaset vaeltavat järveen tai mereen syönnösvaellukselle. Osa poikasista voi lohesta poiketen jäädä kuitenkin puroon tai jokeen elämään paikallisina purotaimenina. Kahden tällaisen purotaimenen lisääntymisestä syntyvät poikaset voivat silti vaeltaa alapuoliseen vesistöön syönnösvaellukselle. Taimen on kooltaan noin 18–25 cm mittainen muuttuessaan vaelluspoikaseksi (smoltiksi). Yleensä vaellus suuntautuu alavirtaan alueesta riippuen joko järveen tai mereen. Suomessa tunnetaan joitakin kantoja esimerkiksi Kuusamon, Inarin ja Rautalammin reitin alueilla, joilla syönnösvaellus suuntautuu ylävirtaan. Tällöin kutuvaellus tapahtuu alavirtaan. Syönnösvaelluksella ravinnon määrän kasvu kiihdyttää kala kasvua. Merellä nyrkkisääntö kertoo, että taimen saavuttaa ensimmäisen merivuoden jälkeen kilon painon ja toisen vuoden jälkeen kahden kilon painon. Tämän jälkeen kasvu kiihtyy entisestään: kolmannen vuoden jälkeen paino voi ylittää jo viiden kilon rajan. Järvissä kasvu on usein hitaampaa, mutta ravintotilanteella ja lämpötilaoloilla on suuri merkitys. Järvialueilla muikkukantojen tiheys ja muikkujen koko vaikuttavat ratkaisevasti kasvunopeuteen. Taimen tulee sukukypsäksi yleensä noin 60 cm mittaisena ja parin kilon painoisena. Paikalliset, puroihin kasvamaan jääneet taimenet tulevat sukukypsiksi huomattavasti pienempinä. Taimen voi kutea elämänsä aikana useita kertoja ja elää jopa 15-vuotiaaksi. Alamitat ja pyyntirajoitukset Tarkista aina kalastusrajoitus taimenen alamitta ja rauhoitukset! Taimenkannat ovat kärsineet vuosikymmenten aikana niin patorakentamisen kuin ojitusten seurauksena. Samaan aikaan istutusten tuotot eli istukasta kohti saatu kilomääräinen saalis on laskenut. Voimakkaisiin istutuksiin vesistöissä, joissa on alkuperäisiä taimenkantoja, liittyy myös ongelmia: alkuperäisen kannan geneettinen perimä saatetaan menettää, jos siihen sekoittuu vierasta perimää. Luonnossa syntyneiden poikasten mahdollisuudet selvitä hengissä ovat selvästi paremmat kuin viljeltyjen. Tämän vuoksi istutuksissa on siirrytty käyttämään rasvaeväleikattuja poikasia. Kalastuslaki kohtelee eri tavoilla rasvaeväleikattuja istukkaita ja rasvaevällisiä luonnonkaloja. Alamitat riippuvat myös pyyntipaikasta. Rasvaevällinen taimen on merellä kokonaan rauhoitettu. Sisävesillä 64°00´N eteläpuolella rasvaevällinen on kokonaan rauhoitettu. 64°00´N ja 67°00´N välillä rasvaevällisen taimenen alamitta on vähintään 60 cm. 67°00´N pohjoispuolella sisävesillä alamitta on vähintään 50 cm. 64°00´N kulkee hieman Kajaanin eteläpuolelta ja 67°00´N noin 50 km pohjoiseen napapiiriltä. Rasvaeväleikatun taimenen alamitta on vähintään 50 cm. Taimen on rauhoitettu joessa ja purossa 01.09-30.11. Alamittainen tai rauhoitettu kala on vapautettava välittömästi, vaikka se olisi kuollut. Lain mukaan pyyntimittaa pienemmät kalat on laskettava heti takaisin veteen. Taimenelle on määrätty korvausarvo, joka vaihtelee eri alueilla ja sen mukaan onko kalalla rasvaevä. Taimenen korvausarvo meressä ja mereen laskevassa joessa 3260 €. Rasvaeväleikatun taimenen korvausarvo samoilla alueilla on 390 €. Sisävesillä 67°00´N leveyspiirin eteläpuolella rasvaeväleikatun taimenen korvausarvo on 2440 €. Rasvaeväleikatulla taimenella se on tällä alueella 260 €. 67°00´N pohjoispuolella korvausarvo on 410 € ja rasvaeväleikatuilla 80 €. Taimen purossa ja lammessa, johon ei ole vaellusyhteyttä merestä tai järvestä korvausarvo on 230 €. Kalastus Pitkäheittoinen viehe on usein rannalta kalastavalle välttämätön valinta. Taimen on suosittu kalastuksen kohde niin merellä, järvillä kuin virtavesissäkin. Sitä voidaan kalastaa monilla eri tekniikoilla pilkkimisestä ja perhokalastuksesta aina vetouisteluun saakka. Taimenen perhokalastuksella on pitkät perinteet, ja ensimmäiset kirjalliset merkinnät lajista löytyvät lähes 2000 vuoden takaa. Suomessa vuonna 1921 kuollut Juhani Aho kirjoitti paljon taimenen kalastuksesta Huopanankoskella. Nykyisin taimenta kalastetaan perholla monilla koskilla sekä Lapin tunturijärvillä. Meritaimenistutusten myötä 1960-luvulla sai alkunsa rannikolla tapahtuva tyrskykalastus, jota nykyisin kutsutaan yleisemmin rannikkokalastukseksi. Isoilla joilla taimenta on soudettu pitkään, ja edelleen Kemijoen suulla, Kokemäenjoella ja Kymijoella jokeen noussutta meritaimenta soudetaan niin keväisin kuin syksyisin. Taimen on myös suosittu laji “istuta ja ongi” -vesillä, vaikka helpommin viljeltävä ja hinnaltaan edullisempi kirjolohi onkin sivuuttanut sen monin paikoin. Taimen on suosittu uistelukala isoilla järvillä, kuten Saimaalla, Päijänteellä ja Inarinjärvellä. Monet suomalaiset matkustavat vuosittain myös Ruotsin Vänernille ja Vätternille uistelemaan taimenta. Merialueillamme taimenen vetouistelu oli erittäin suosittua 1980- ja 1990-luvuilla. Nykyisin vetouistelijoiden määrä rannikolla on vähentynyt selvästi huippuvuosista heittokalastuksen suosion lisäännyttyä. Taimenen pyynnissä käytetään monenlaisia vieheitä: vaaput, lusikat, lipat ja perhot ovat kaikki suosittuja. Järviuistelussa täkyraksit ovat monilla vesillä suosituimpien vieheiden joukossa. Taimen ruokakalana Taimenesta voi tehdä aivan samoja ruokia kuin mitä lohesta ja kirjolohesta. Tässä esimerkiksi savutaimenesta pasta carbonara! Taimen on erittäin arvostettu ruokakala. Sen liha on haalean punaista ja maku lohen tapaan kohtuullisen mieto. Koostumukseltaan liha on kuitenkin karkeampisyistä ja kiinteämpää kuin lohella, ja myös taimenen rasvapitoisuus on lohta pienempi. Taimenen valmistukseen sopivat kaikki samat menetelmät kuin lohellekin: suosittuja tapoja ovat savustaminen, graavaus (raakakypsennys), uunissa valmistaminen ja keittäminen. Esimerkiksi graavikalana monet arvostavat taimenen lohta korkeammalle juuri lihan kiinteyden ansiosta. Ruokakaupoissa on tarjolla luonnossa kasvanutta meri- ja järvitaimenta vain rajoitetusti. Viljeltyjen kalojen osalta lohi ja kirjolohi ovat selvästi merkittävämpiä lajeja. Viljelty taimen on peräisin useimmiten Norjasta, mutta myös Suomessa ja Ruotsissa viljeltyä taimenta on tarjolla kaupoissa. Yksi syy kirjolohen suurempaan suosioon on sen halvempi hinta taimeneen verrattuna. Taimenen valmistamisessa pätevät samat nyrkkisäännöt kuin lohen ja kirjolohen kohdalla. Näiden kaikkien kalojen kohdalla on hyvä huomioida alhainen kypsymislämpötila. Lihan sisälämpötilan nouseminen 42–50 °C:seen kypsentää kalan ja pitää sen mehukkaana. Jos käytät paistomittaria, voit ottaa kalan vetäytymään jo pari astetta alemmassa lämmössä, koska sisälämpötila nousee vielä hetken kypsennyksen jälkeen. Liika lämpö kuivattaa lihan nopeasti. Kurkkaa taimenelle sopivia ruokaohjeita Kalaruoka.fi:stä. Tiesitkö Siperianjokilohi (Hucho taimen) on maailman suurin lohikala, jota kutsutaan monissa kielissä nimellä “taimen”. Se voi kasvaa yli 1,5 metrin pituiseksi ja painaa jopa 100 kiloa. Myös sen tieteellisessä nimessä esiintyy sana taimen. Se kuuluu lohikalojen heimoon, mutta ei ole läheistä sukua meidän taimenellemme. Yhdysvaltojen suurin vapavälinein pyydetty taimen painoi 18,8 kg, ja kala saatiin vuonna 2009 Manistee-joesta. Suomessa virallinen ennätyskala on vuonna 2016 verkolla pyydetty 13,115 kg painanut meritaimen. Taimenen alkuperäinen levinneisyysalue kattaa Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Länsi-Aasian. Ihmisen toimesta laji on levinnyt Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, Oseaniaan, Afrikassa Etelä-Afrikkaan asti, Aasiassa aina Japaniin saakka sekä esimerkiksi Falklandinsaarille. Taimen ja lohi voivat risteytyä keskenään. Tätä tapahtuu sellaisissa oloissa, joissa samaan joenosaan nousee sekä lohia että taimenia kutemaan (esim. kutupaikkojen vähyyden vuoksi). Risteytymät ovat luonnossa harvinaisia, ja ne ovat poikkeuksetta lisääntymiskyvyttömiä.   Tutustu meritaimenen kalastukseen: https://youtube.com/playlist?list=PLMeUlGGfCMn7WzyeCNeNefL_6OdWSH3Et&si=IVwVLPUpd9n5Lksn&layout=gallery

Toutain – Leuciscus aspius, asp (englanti), asp (ruotsi) Toutain on suurisuinen, pääasiassa kalaravinnolla elävä särkikala. Se elää Suomessa lähinnä Kokemäenjoen vesistössä, Kymijoessa, Uudellamaalla Lohjanjärvessä ja Hiidenvedessä sekä Suomenlahden jokisuistoissa ja mm. Vuoksessa. Erityisesti Lempäälän ja Nokian virtavesialueilla on vahva toutainkanta, ja toutain onkin Pirkanmaan maakuntakala. Toutain on huippuhieno yllätys siiman päässä virtavedessä. Tuntomerkit Toutain on varsin väritön särkikala. Pieni toutain on hopeanhohtoinen ja usein sen evät ovat tummanharmaat. Sameissa vesissä evät voivat olla myös vaaleanharmaat. Kasvaessaan toutaimen väri muuttuu jonkin verran messinginsävyiseksi. Toutaimen evissä saattaa joskus olla vähäistä punerrusta ja vastaavasti esimerkiksi säyne saattaa olla hyvin tummaeväinen. Väri ei yksin riitäkään erottamaan lajeja toisistaan. Toutaimella on suomuja kylkiviivalla noin 70, kun säyneellä niitä on 53–61 ja turvalla vain 44–46. Isompana toutain sekoitetaan helpoimmin säyneen kanssa. Ne on kuitenkin helppo erottaa toisistaan pään muodon ja suun koon perusteella. Säyne on pyöreäpäinen ja suhteellisen pienisuinen, kun taas toutaimen pää on virtaviivaisempi ja suu on petokalamaisen suuri. Kaikkien pienimmät toutaimet puolestaan voi sotkea salakkaan, jolla on myös yläviistoon aukeava suu. Salakan tunnistaa helpoiten siitä, että sen suomut irtoavat koskettaessa, toisin kuin pienen toutaimen suomut. Jos haluaa varmistua lajista, sen voi tarkistaa selkäevästä. Toutaimella selkäevä on vatsaevien takapuolella, salakalla se alkaa vatsaevien takareunan tasalta. Lisääntyminen ja kasvu Oheinen toutain oli 5,5 kg Toutaimet kasvavat ensimmäisenä vuotenaan noin 8–9 sentin pituisiksi. Kasvu jatkuu tasaisena ja viisivuotiaana toutain on noin 40 sentin mittainen. Toutaimet tulevat sukukypsiksi melko vanhoina ja kookkaina, vasta yli kilon painoisina. Kutukypsät toutaimet nousevat huhtikuun lopun ja toukokuun alun aikoihin kutemaan koskiin ja järvillä voimakasvirtaisiin vuolteisiin. Pieni toutain syö pääasiassa selkärangattomia pikkueliöitä. Kalan kasvaessa sen tärkeimmäksi ravintokohteeksi vaihtuvat kalat, joskin se saattaa napsia pintakalvosta myös hyönteisiä. Toutaimella ei ole lainkaan mahalaukkua, minkä vuoksi se syö melko pieniä salakoita, kuoreita ja särkiä. Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen Toutain on kova taistelija siiman päässä. Kuvassa kirjoittaja. Alamitat ja pyyntirajoitukset Toutaimella ei ole alamittaa eikä lainsäädännössä ole erityisiä sitä koskevia pyyntirajoituksia. Jos vesialueella on kalastus kielletty kokonaan tai tiettynä ajanjaksona, tämä koskee luonnollisesti myös toutainta. Kokemäenjoen vesistöissä toutaimella on tällä hetkellä 50 cm alamitta. Pirkanmaan alueella toutainta kalastetaan erityisesti koskista, esimerkiksi Lempäälän Kuokkalankoskilta ja Nokian Siuronkoskelta. Samoin sitä saadaan Satakunnasta, Nakkilankoskilta ja Varsinais-Suomesta, Loimijoen koskista. Nämä ovat kaikki erillislupa-alueita, joissa pelkkä kalastonhoitomaksun suorittaminen ei riitä, vaan lisäksi tarvitaan paikallinen lupa. Sen sijaan järviltä, kuten Sastamalan Kulovedeltä ja Lohjanjärveltä, toutainta voi kalastaa yleiskalastusoikeuksien turvin. Alamitat ja rajoitukset näkee Kalastusrajoitus.fi-palvelusta. Uistin- ja perhokala Erillisluvan vaatimilla koskilla on pääsääntöisesti kiellettyä käyttää luonnollista syöttiä. Niinpä toutainta ei juuri saada onkimalla vaan käytännössä uistin- ja perhokalastusvälinein. Toutain on siiman päässä hurja vastus – siihen asti, kunnes väsyy. Alkuun toutain voi vetää pitkiä spurtteja, jolloin oikein mitoitettu jarru ja riittävän vahva siima sekä tarpeeksi voimakas vapa ovat tarpeen. Kun toutaimen voimat hyytyvät, se tulee kiltisti rantaan ja antaa irrottaa koukun ilman suurempaa sirkusta. Toutaimen pyynnissä toimivat suhteellisen painavat ja pitkälle lentävät vieheet. Toutaimia saadaan metallisilla blade-vaapuilla, lusikoilla, kovaa uittoa kestävillä vaapuilla ja muillakin virtaveteen sopivilla vieheillä. Lue lisää vinkkejä toutaimen kalastukseen: Onnistu lajissa, jossa tärppi vie vavan käsistä! Toutain ruokana Toutainta ei juuri käytetä ruoaksi. Kala on ylipäänsä sen verran harvinainen, että harvalla on edes sitä mahdollisuutta. Ja nekin, joilla on, pitävät toutainta lähinnä mauttomana. Suuret säyneet valmistetaan usein savu- tai graavikalaksi, joten todennäköisesti toutainta voi valmistaa vastaavalla tavalla. Verkkoon uinut vahva toutain sotkee verkot, ja sen vuoksi se on ollut lähinnä vihattu laji. Tämä lienee omalta osaltaan saanut kalastajat karttamaan lajia myös ruokana. Koska toutain on ollut niin vihattu, ja koska monet pitävät sitä vaatimattomana ruokakalana, myös valinta Pirkanmaan maakuntakalaksi herätti aikanaan paljon vastakkaisia mielipiteitä. Tiesitkö? Toutain lyö usein saaliskalaparveen pyrstöllään, jolloin pikkukalat pökertyvät, ja toutaimen on helppo napsia niitä suuhunsa. Tästä syystä toutaimia saadaan uistimella muita kaloja useammin niin, että koukut ovat tarttuneet kalan pyrstöön. Toutaimen lempinimiä ovat muun muassa torsti ja toude. On myös olemassa vanha sanonta, turha taistella toutainta vastaan. Nykyisin tavataan vastaavaa asiaa tarkoittaen sanoa, että turha taistella tuulimyllyjä vastaan.

Kyttyrälohi – Oncorhynchus gorbuscha, pink salmon, humpback salmon (englanti), puckellax (ruotsi), pukkellax (norja) Kyttyrälohi on lohikalojen heimoon kuuluva vaelluskala, jonka alkuperäinen levinneisyys alue sijoittuu Tyynenmeren pohjoisosiin. Eurooppaan laji on levittäytynyt venäläisten Vienanmereen ja Muurmannin rannikolle tekemien istutusten seurauksena. Kyttyrälohi on siis vieraslaji Suomessa ja siitä on tehtävä ilmoitus Omakalaan. Kala on mereltä tai joen alusta saatuna herkullinen ruokakala. Kyttyrälohiuros kutuasussa Kyttyrälohen elinkierto on kaksivuotinen. Se kutee virtavesissä ja poikaset vaeltavat mereen 4-5 cm mittaisina palatakseen sukukypsinä kutemaan vajaan kahden vuoden päästä. Meressä kyttyrälohi syö kalanpoikasia, äyriäisistä ja muista selkärangattomista. Lisääntymisen jälkeen kyttyrälohet kuolevat. Kyttyrälohi on monien lohilajien tapaan jokiuskollinen kala. Alkuperäisellä levinneisyysalueellaan jokaisella joella oma geneettinen kantansa aivan kuten meidän lohellamme. Jostain syystä Atlantilla laji on lähtenyt levittäytymään. Sitä tavataan Suomelle tärkeissä Tenojoessa ja Näätämöjoessa. Tulokaslaji on levinnyt koko Norjan alueelle ja sitä on tavattu jo myös Ruotsin länsirannikolta. Tutkijat pitävät lajin levittäytymistä myös Itämerelle mahdollisena, jonka takia vuodesta 2025 eteenpäin kyttyrälohen saannista on ilmoitettava Omakala-sovellukseen. Kyttyrälohen tuntomerkit Kyttyrälohi muistuttaa syönnösvaelluksellaan meressä jonkin verran lohta. Sillä on rasvaevä ja sen pyrstön keskellä on selkeä lovi. Väriltään kala on hopean hohtoinen. Pyrstössä on pilkkuja, mikä on selkeä erottava tekijä esimerkiksi nuoreen loheen. Myös kielen ja ikenien musta väri ovat selkeä erottava tekijä. Kudulle nousevan kyttyrälohen erot ovat selkeät. Selkä muuttuu oliivin vihreäksi ja kylkiviivan alapuolella on vaalean punaista väriä. Koiraille kasvaa korkea helposti tunnistettava kyttyrä. Kudulle noustessaan kyttyrälohi on myös käytökseltään erittäin agressiivinen ja se hyökkää jopa ihmistä kohti. Kyttyrälohi on kooltaan tavallisesti 40–65 cm pitkä ja painoltaan 1,5–3 kg. Suomut kalalla ovat pieniä.   Lisääntyminen ja kasvu Kyttyrälohet lisääntyvät virtavesissä. Ne vaeltavat mereen noin 5 cm mittaisina palatakseen 2 vuoden ikäisinä takaisin jokeen kutemaan. Kyttyrälohen erikoisuuksiin kuuluu se, että parittomina vuosina kutunousun tekevät kannat ovat suuria ja parillisina vuosina kutevat populaatiot ovat puolestaan huomattavasti pienempiä. Kudun jälkeen kaikki kyttyrälohet kuolevat. Ne alkavat hajota ja mädäntyä jo ennen kuolemaansa. Kyttyrälohet kutevat heinä-syyskuussa. Poikaset kuoriutuvat seuraavana keväänä ja vaeltavat mereen alkukesästä. Uusille vesialueille levittäytyneen kyttyrälohen kantojen kasvu on ollut monin paikoin todella nopeata. Tenojoella kyttyrälohien määräksi arvioitiin kesällä 2021 50 000 kpl. Kaksi vuotta myöhemmin määrä oli 150 000 kpl. Kaudella 2025 on odottettavissa seuraava suuri kyttyrälohien vaellus. Alamitat ja pyyntirajoitukset Kyttyrälohella ei ole lakisääteistä alamittaa tai rauhoitusaikaa. Koska kyseessä on vieraslaji, sitä ei saa vapauttaa takaisin vesistöön vaan saalis on lopetettava. Tenojoella saa kalastaa muita lajeja kuin Atlantin lohta ja merinieriää. Kyttyrälohta saa siis kalastaa lunastettuaan muiden kalojen kalastusluvan, joka oikeuttaa keveiden perhokalastusvälineiden käyttöön. Lisäksi 18-69-vuotiaiden on suoritettava kalastonhoitomaksu. Kyttyrälohi kuuluu ilmoitusvelvollisuuden pariin. Lisää tietoa Tenojoen määräyksistä ja luvista löydät tästä. Kalastus Kyttyrälohikoiras, kuva: Panu Orell, Luke Kyttyrälohen kalastus keskittyy jokipyyntiin. Jonkin verran kyttyrälohia saadaan Norjan vuonoilla saaliiksi muiden kalojen uistinpyynnin yhteydessä. Kyttyrälohia pyydetään pienillä värikkäillä vieheillä. Räikeät pinkin ja oranssin väriset perhot, jigit, pikkuvaaput ja pikkulusikat toimivat kaikki. Norjan vuonoilla sivusaaliina tulleet kyttyrälohet ovat erehtyneet pääosin taimenuistimiin. Tenojoella kyttyrälohien määrää on pyritty vähentämään viranomaisten toimesta Norjan puolella patopyynnillä. Lue mitä tutkijat ennustivat vuonna 2023 kyttyrälohen osalta. Kyttyrälohi ruokakalana Grillaa kyttyrälohesta kierteet uusien perunoiden kaveriksi. Kyttyrälohen liha on väriltään vaaleanpunaista. Meillä laji on saanut huonon maineen ruokakalana pitkälti sen takia, että oltuaan jonkin aikaa joessa kala alkaa hajota ja jopa mädäntyä jo ennen kuolemaansa. Tässä vaiheessa sen ulkonäkö ei myöskään herätä ruokahalua. Alkuperäisellä levinneisyysalueellaan pohjoisella Tyynellämerellä kyttyrälohi on kaupallisen pyynnin kohde. Sen liha on vähärasvaisempaa kuin muiden tyynenmerenlohilajien. Siitä valmistetaan esimerkiksi säilykkeitä ja kalanugetteja. Merestä ja vasta jokeen nousseena pyydetty kyttyrälohi on vielä maukas ruokakala. Sitä voidaan valmistaa savustamalla, grillaamalla ja myös sen mäti on käyttökelpoista. Kirjolohi reseptit toimivat myös kyttyrälohelle. Niihin voit tutustua Kalaruoka.fi-verkkomediassa. Tiesitkö? Vasemmalla naaraskala ja oikealla uros. Kuva: Panu Orell, Luonnonvarakeskus Kyttyrälohi voi kasvaa melkoisiin mittoihin lyhyestä elinajastaan huolimatta. Monroesta Washingtonin osavaltiosta vuonna 2001 pyydetty maailmanennätyskala oli 79 cm pitkä ja painoi 6,7 kg. Kyttyrälohen englanninkielinen nimi pink salmon tulee sen lihan väristä. Kyttyrälohesta on syntynyt Pohjois-Amerikan Suurille järville koko elinkiertonsa makeassa vedessä tekeviä kantoja. Sinnekin laji on levinnyt ihmisen toimien johdosta. Sopeutuminen kokonaan makeaan veteen osoittaa, että laji voisi levitä myös Itämerelle. Kyttyrälohta kalastetaan Tyynenmeren alueella uistelemalla kutuvaelluksen aikana jokisuissa houkutinlevyillä ja pienillä vieheillä. Kyttyrälohien kuoleminen kudun jälkeen vapauttaa jokiin runsaasti ravinteita ja rehevöittää vesistöä. Kyttyrälohi kuuluu ilmoitusvelvollisuuden piiriin. Suomessa saaliiksi saatua kyttyrälohta ei saa vapauttaa vesistöön. Vuosi 2023 oli ensimmäinen, jolloin Norjan vuonojen lohisaaliin enemmistön muodosti kyttyrälohi 62 % osuudellaan. (Norges Statistisk Sentralbyrå). Katso tutkimusprofessori Jaakko Erkinaron haastattelu Kalastajan TV:ssä kyttyrälohen taustoista.

Cardinius erythropthalamus, rudd (englanniksi) ja sarv (ruotsiksi) Sorva on monelle tuttu kesäisten rantojen onkikala, joita näkee laitureiden vieressä, ja kaislikkopoukamissa, usein melko lähellä pintaa. Harva on syönyt sorvaa, sillä tämän ruotoisen kasvissyöjän lihaa ei pidetä juuri minkäänlaisessa arvossa. Sorvan liha on kuitenkin varsin maukasta ja siitä onkin tehty myös Kalaruoka.fi:n puolelle reseptejä, sillä särkikalojen syömistä kannattaa suosia vähentämään vesistöjen kuormitusta. Tuntomerkit Punakontti eli sorva ja Kalaruoka.fi:n päätoimittaja Roy Norro onkimassa ruuaksi sorvaa. Sorva muistuttaa monin tavoin särkeä ja varsinkin pienet yksilöt voi joskus sekoittaa toisiinsa. Sorvan paras tuntomerkki ovat kirkuvan punaiset evät, joiden takia sitä sanotaan myös punakontiksi. Sen kaikki evät lyhyehköä selkäevää, keskipitkää peräevää ja v-kirjaimen muotoista pyrstöä myöden ovat punaisia. Sorva on korkeampi ja litteämpi kala kuin särki. Pieni sorva on sävyltään usein hopeinen, kuten särkikin, mutta mitä isommaksi sorva tulee, sitä selkeämmin sen väri muuttuu kellertävän ruskeaksi, jopa kultaiseksi. Sorvalla on suomuja kylkiviivalla 40–45, kun särjellä niitä on 42–45, joten kovin helposti niitä ei erota suomuluvusta, eikä myöskään peräevän ruodoista, joita särjellä voi olla 12 ja sorvalla niin ikään. Sorvan yläleuka on alaleukaa lyhyempi, eli suu aukeaa vähän yläviistoon, kun särjellä leuat ovat suunnilleen yhtä pitkät. Lisääntyminen ja kasvu Sorva kutee touko- ja kesäkuun vaihteessa, kun sen suosimien kutupaikkojen, matalien, ruohikkoisten lahtien veden lämpötila on noussut 17–22 asteeseen. Mätimunat takertuvat tiukasti vesikasveihin ja ne kuoriutuvat lämpötilan mukaan 3–10 päivässä. Poikaset kuluttavat ruskuaispussinsa loppuun kasveihin kiinnittyneenä. Sorvaa tavataan meillä sekä sisävesistä että rannikolta. Sen levinneisyysalue ulottuu suunnilleen Vaasan ja Kuopion korkeudelle, mutta sitä pohjoisemmista vesistä sorvia ei tavata. Sorva on ennen kaikkea rehevien ja matalien järvien ja merenlahtien laji. Sorva on kalalajeistamme eniten kasvisravintoa käyttävä, ja siksi sitä esiintyy nimenomaan rehevissä vesissä. Alamitat ja pyyntirajoitukset Sorvalla ei ole alamittaa eikä lainsäädännössä ole erityisiä sitä koskevia pyyntirajoituksia. Jos vesialueella on kalastus kielletty kokonaan tai tiettynä ajanjaksona, tämä koskee luonnollisesti myös sorvaa. Sorvaa voi kalastaa pilkillä tai ongella jokaisenoikeuksien turvin, eli kalastukseen ei tarvita minkäänlaisia maksullisia lupia. Katiska- ja verkkokalastus vaativat aina vesialueen omistajan luvan kalastonhoitomaksun lisäksi. Mikäli alue on erityislupa-alue, vaatii jopa sorvan onginta lisäluvan. Kalastus Aika harva tavoittelee erityisesti sorvaa saaliikseen. Lähinnä lajikalastajat ja ennätysyksilöitä etsivät onkijat sekä kilpaonkijat saattavat tavoitella sorvia. Iso sorva on siiman päässä vahva vastustaja, joten sorvaa soisi kalastettavan enemmänkin. Vaikka sorva syö aikuisenakin lähinnä vesikasveja, niitä saa kuitenkin matosyötitetyllä ongella, mutta luonnollisesti myös maissilla. Isot, yli puolen kilon sorvat, saattavat iskeä hanakastikin jigiin. Sorvan Suomen ennätys on 1,58 kiloa. Suurkalarekisteriin pääsee jo 600 gramman sorvalla. Sorvalla ei ole merkitystä kaupallisen kalastuksen kohteena, eikä sitä juuri tavoitella verkoilla tai katiskoilla, vaikka molemmilla niitä usein saaliiksi saadaankin. Lue lisää sorvan kalastuksesta merellä. Sorva ruokana Sorvalla on sitkeässä istuva roskakalan maine, mutta silti internetin keskustelupalstoilta voi helposti todeta, että lähes kaikki sorvaa maistaneet ovat yllättyneet positiivisesti sen mausta. Samaa sanoo Kalaruoka.fi:n päätoimittaja Roy Norro, joka tekee Viikon kalan puitteissa reseptit sorvasta. Sorvan, kuten muidenkin pienten särkikalojen, vaivana on ruotoisuus. Pienehköjen yksilöiden ruodot pehmenevät kypsennettäessä ja toisaalta isommista voi tehdä esimerkiksi graavikalaa, jolloin suola pehmentää ruodot tai ne voi jauhaa esimerkiksi kalapulla- ja -murekeaineiksi. Tiesitkö? Anne-Maaritin suursorva lähenteli kilon painoa. Sorva saattaa sekaantua muiden kalojen kutuun ja voi siten risteytyä esimerkiksi pasurin kanssa. Tällainen risteymä eli hybridi on nimeltään sorvapasuri. Tyypillisesti risteymien tuloksena syntyvät yksilöt ovat lisääntymiskelvottomia. Sorva on 41 suomalaisen henkilön sukunimi. Kuusamon kunnassa on Iso-Sorva- ja Pikku-Sorva-nimiset järvet. Sen lisäksi Nokialla on Sorva-niminen kylä. Viikon kalaa mahdollistavat Maa- ja metsätalousministeriö ja kalastonhoitomaksuvarat.  

Muikku – Coregonus albula, vendace (engl), siklöjä (ruotsi) Muikkuja, kuva: Kerimäen kalatalo Lohikaloihin kuuluva muikku elää koko Suomessa. Se on tyypillisesti syvien ja karujen vesien kala. Kaikkein matalimmista ja rehevöityneimmistä järvistä se puuttuu kokonaan kuten myös aivan pohjoisimmasta Lapista. Muikku vaatii vedeltä hyvää happitilannetta ja tämä on osasyy, miksi se puuttuu monista rehevöityneistä ja humuksen värjäämistä vesistä. Hyvänä ruokakalana muikkua on siirtoistutettu useisiin vesiin, joissa se ei ole alun perin elänyt. Esimerkiksi Inarinjärvi on tällainen vesistö, johon se on siirtoistutettu. Muikku ei kestä kovinkaan hyvin murtovettä. Vähäsuolaisemmassa Suomenlahden itäosassa ja erityisesti Perämerellä sitä kuitenkin esiintyy. Muikku on taloudellisesti sisävesiemme tärkeimpiä saaliskaloja joskin viimevuosina kuha on noussut kamppailemaan sen kanssa ykköspaikasta. Luken tilastojen mukaan muikkusaaliin arvo mäti mukaan lukien oli vuonna 2022 6,1 miljoonaa euroa. Syksyllä osa muikunpyynnistä kohdistuu merkittävissä määriin kuteviin yksilöihin juuri mädin saamiseksi myyntiin. Esimerkiksi joulusesongin aikaan muikun mädin hinta kipuaa yli 100 €/kg. Tuntomerkit Muikku muistuttaa muista lajeista eniten siikaa ja sillä on myös runsaasti yhtäläisyyksiä salakan kanssa. Tästä kertoo jotain myös ruotsinkielinen nimi siklöja (siikasalakka). Helpoin tapa erottaa muikku salakasta on tietenkin rasvaevä, joka puuttuu särkikaloihin kuuluvalta salakalta. Pieni siika muistuttaa erehdyttävästi muikkua. Paras tapa erottaa lajit keskenään on suun muoto. Siialla yläleuka on alaleukaa pidempi, muikulla päinvastoin. Joskus pieniä siikoja on myyty muikkuina ja käytetty kalasta nimitystä polarmuikku. Muikku on kyljiltään hopeanhohtoinen. Selkä on tumma. Usein jopa lähes musta. Vatsa taas on lähes valkoinen. Suomut irtoavat kyljistä helposti. Tämä takia myynnissä olevan troolimuikun kyljet ovat tummahkoja suomujen irrottua. Muikun silmä on suurikokoinen väriltään mustavalkoinen. Muikun liha on rasvaista ja hyvänmakuista, mikä on lisännyt sen suosiota ruokakalana. Muikun koko vaihtelee jonkin verran vuosittain ja myös vesistöittäin. Tavallinen koko on 10 – 20 cm, mutta on vesistöjä, joissa se kasvaa yleisesti yli 20 cm mittaan. Myös muikun kasvunopeuksissa on suuria eroja. Lisääntyminen ja kasvu Muikkua nuotataan Saimaalla niin kesällä kuin talvella. Kuva: Kerimäen kalatalo Muikku on syyskutuinen kala. Se kutee lokakuulta joulukuulle yleensä alle 10 metrin syvyydessä. Hedelmöittynyt mäti painuu pohjalle ja kuoriutuu vasta keväällä jäiden lähdettyä. Ensimmäisen kesän muikunpoikasia kutsutaan yleisesti hotaksi. Pienikokoisilla muikun poikaisilla on iso merkitys monien kalojen ravintona. Järvilohen syönnökselle lähtevät poikaset ovat varsin riippuvaisia ensimmäistä vuottaan elävien muikun poikasista. Monet muutkin kalalajit hyödyntävä hottaa. Pieniä muikun poikaisia voi esimerkiksi löytää ahventen, haukien, siikojen säyneiden ja taimenten vatsoista. Vain pieni osa muikun kuoriutuvista poikasista selviää vuoden vanhoiksi. Ensimmäisenä syksynä muikut saavuttavat 8-14 cm koon. Tämän jälkeen kasvu hidastuu. Sukutuotteiden vaatima energiantarve vie on osansa kasvun nopeudesta. Muikku ei elä kovinkaan vanhaksi. Tavallinen muikun ikä on 4-6 vuotta. Inarinjärveltä on kuitenkin tavattu 13 vuotta vanhoja yksilöitä. Samoilta vesiltä on kotoisin myös vuonna 2020 verkolla pyydetty 9 vuotias ja 634 g painanut ennätysyksilö. Historiankirjoista löytyy maininta Laatokalta pyydetystä yli kilon painoisesta yksilöstä. Muikku elää selkävesillä parvissa. Hottaparvet uivat usein hieman ylempänä vesikerroksessa kuin vanhemmat muikut, jotka tapaa yleensä harppauskerroksen tuntumasta. Parvet ovat tiheitä erotuksena esimerkiksi selvästi harvemmista kuoreparvista. Muikulle tyypillistä ovat kannanvaihtelut. Lyhytikäisyys ja keväällä kuoriutuvien poikasten riippuvuus valitsevista sääoloista ensimmäisenä kesänä selittävät joiltain osin ilmiöitä. Muikun suuren merkityksen takia asiaa on tutkittu jo 1900-luvun alussa. Tutkimuksissa todettiin peräkkäisten ikäluokkien voivan olla kooltaan jopa satakertaisia. Pääosa kalastajien saaliiksi päätyvästä muikusta on yleensä kahta peräkkäistä ikäluokkaa. Alamitat ja pyyntirajoitukset Muikulla ei ole lakisääteisiä alamittoja. Ne soveltuisivatkin huonosti niin verkko- kuin troolipyyntiinkin. Muikulla ei ole myöskään rauhoitusaikaa. Muikunpyynnin katsotaan yleisesti olevan kestävällä pohjalla ja on arvioitu, että muikkukannat kestäisivät voimakkaampaakin pyyntipainetta. Ainoa muikunpyynnissä kritiikkiä aiheuttava asia on sivusaalis. Troolauksen ja verkkopyynnin yhteydessä saaliin sekaan voi joutua alamittaisia tai rauhoitettuja uhanalaisia kalalajeja. Käytännössä nämä lajit ovat järvitaimen, järvilohi ja saimaannieriä. Verkkokalastus ja muu pyydyskalastus vaatii aina vesialueen omistajan luvan iästä riippumatta kalastonhoitomaksun päälle. Kalastus Muikkua pyydetään verkoilla, nuotilla ja troolaamalla. Muikkua voidaan pyytää myös jääkannen alta ja silloin kalastustekniikka on nuottaaminen. Mökkiläisille ja harrastuskalastajille muikkuverkko on pääasiallinen pyyntitapa. Muikunpyynnin onnistumiseksi verkon silmäkoon on oltava oikea. Liian harvasta verkosta muikut uivat läpi ja liian tiheään ne eivät tartu. Yleensä muikkuverkot lasketaan syvänteiden laidoille penkkojen reunoihin. Kutuaikoina verkot voidaan tuoda matalampaan veteen. Muikku voi satunnaisesti iskeä morriin. Silakkalitkan tapaisia pyydyksiäkin on kokeiltu, mutta huonolla menestyksellä. Verkko jääkin harrastelijalle ainoaksi luotettavaksi vaihtoehdoksi muikun saamiseksi ruokapöytään. Muikku ruokana Rasvainen ja pehmeäruotoinen muikku on loistava ruokakala. Maultaan muikku on kohtuullisen mieto. Maustaminenkin on helppoa. Pelkällä suolalla ja pippurilla pääsee jo pitkälle. Muikku on niin suosittu ruokakala että sen valmistamiseen on reseptejä yllin kyllin. Jokaisen makuun sopiva vaihtoehto löytyy varmasti. Muikun voi toki perata veitsen kanssa, mutta tavallinen tapa on taivuttaa kalan päätä niskasta taaksepäin ja tarttua sormilla kiduksista vetää ne pois sisälmysten kanssa. Toinen tapa on leikata saksilla muikun niskan takaa. Sen jälkeen pää taitetaan taaksepäin ja vedetään suolet pois pään mukana. Neulamuikkuja ei perata lainkaan. Muikun paistaminen pannulla on tavallinen tapa. Muikut voi paistaa sellaisenaan, mutta monet käyttävät ruisjauhoa, korppujauhoja tai näiden sekoitusta lisänä. Muikkuja voidaan savustaa, kypsentää tulella halsterissa ja friteerata. Muikku on suosittu säilykepurkkikala, jolloin se voidaan purkittaa öljyssä tai erilaisissa mausteliemissä. Muikku voidaan käyttää myös graavikalana ja kalakeiton ystävien ei pidä myöskään unohtaa muikkukeittoa. Loppusyksystä muikkuja pyytävien kannattaa ehdottomasti hyödyntää muikun mäti. Pelkästään muikun mädin hyödyntämiseen löytyy reseptejä runsaasti. Esimerkiksi blinit, mätileivät ja mätimousse ovat suosittuja vaihtoehtoja. Moni myös pakastaa muikunmätiä joulupöytää varten. Kurkkaa muikkureseptejä Kalaruoka.fi-mediasta. Tiesitkö? Muikku ja siika voivat risteytyä. Risteytyksellä molemmat leuat ovat samanmittaisia. Kitkajärvessä asuvia muikkua kutsutaan Kitkan viisaiksi, koska ne eivät ui Venäjälle, vaikka voisivat näin tehdä. Kitkan viisas -drinkkiin kuuluu 4 cl vodkaa ja 1 suolamuikku. Neulamuikku on pienikokoista ensimmäisen vuoden muikkua, joka valmistetaan perkaamattomana. Viikon kalaa mahdollistaa Maa- ja metsätalousministeriö ja kalastonhoitomaksuvarat

Täplärapu – Pacifastacus leniusculus, signal crayfish (englanti), signalkräfta (ruotsi) Täplärapu on nykyään valtaapitävä vesistöjemme rapulaji. Se on erittäin maukas äyriäinen ja kaupalliselle kalastukselle alueellisesti varsin merkittävä. Täplärapu on vieraslaji, jota istutettiin systemaattisesti Suomeen vasta 1980-luvulta lähtien. Nykyään sen istuttaminen on kiellettyä. Koska rapu on myös monen loppukesän suurta herkkua ja pyydettävissä kohtuu helposti kotikonstein, on lajiin hyvä tutustua tarkemmin. Vaikka ravut eivät ole kaloja, esittelemme tämän äyriäisen Viikon kalan nimissä sen ollessa juuri nyt sesongissa. Suomalaiset jokirapukannat romahtivat rapuruton ja teollistumisen aiheuttamien ympäristömuutosten seurauksena 1900-luvun alussa. Rapuruton rapuhävikin vastakeinoksi ryhdyttiin istuttamaan vesistöihin pohjoisamerikkalaista täplärapua 1960-luvulta alkaen. Tuloksia istutuksista saatiin vasta 1990-luvun alussa, jolloin täplärapukannat vasta vahvistuivat. Samoihin rapumääriin ei ole enää koskaan päästy kuin vuosisadan alussa. 1900-luvun vaihteessa jokirapua pyydettiin lähes 20 miljoonaa kappaletta, josta suuri osa vietiin ulkomaille. Vuonna 2020 Suomessa pyydettiin noin 3,4 miljoonaa täplärapua ja 200 000 jokirapua (sis. kaupallinen kalastus ja vapaa-ajankalastus). Tuntomerkit Vieraslaji täplärapu on kotimaisen jokiravun näköinen, mutta sillä on jokirapua suhteellisesti isommat sekä pulleammat sakset. Täplä on väritykseltään useinmiten vaaleamman rusehtava, satunnaisesti sinertävään tai vihreään sävyttävä. Jokirapu on yleisimmin tumman ruskea, jopa mustaan sävyttävä. Tärkein erottava tekijä ravuilla on saksien juuressa oleva täpläravun täplä ja jokiravulla jo poikasena kyljessä oleva terävä piikki. Saksien alapinta on yleensä täpläravulla kirkkaan punainen, mutta sinisen ja turkoosin sävyjä saattaa myös löytyä. Jokiravulla saksen alapuoli on likaisen tumman, ruskean punainen. Täpläravun kuori on sileä, nuorilla yksilöillä jopa liukkaan tuntuinen. Jokiravun kuori on karhean oloinen, nystyjen peittämä. Ravun väritys ja saksien koko vaihtelee eri vesistöjen ja yksilöiden välillä paljonkin. Suurimmat pyydetyt täläravut voivat olla noin 20 cm mittaisia, mutta yli 15 cm yksilöitä saadaan vain harvoin. Täpläravut kasvavat luonnonvesissä yleensä 12–14 sentin mittaan. Nykyinen Suomen ennätys on 18,7 senttiä. Lisääntyminen ja kasvu Täplärapu kasvaa nopeammin kuin jokirapu ja voi saavuttaa sukukypsyyden jopa 2-3 vuoden iässä, jopa kotoperäistä lajitoveriaan noin vuotta aiemmin. Täplärapu on myös agressiivisempi kuin lajikumppaninsa. Samoissa vesissä eläessään se valtaa parhaat asuin- ja ruokailualueet. Rapujen parittelu on syksyllä vesien viiletessä noin +10°C:seen. Mätimunat kiinnittyvät naaraan pyrstöjalkoihin pyrstön alle ja tämän jälkeen rapu hautoo munia yhdeksän kuukautta. Täplärapunaaras tuottaa 100–200 poikasta, iso täplärapunaaras jopa 600. Poikaset kuoriutuvat yleensä kesäkuun aikana. Liian tiheässä kannassa täpläravun kasvu hidastuu ja suurten rapujen osuus vähenee. Täplärapu voi elää jopa 20-vuotiaaksi. Ravulla on erikoinen kasvutapa, sillä se kasvaa pyrähdyksin kuorenvaihtojen kautta. Kuorenvaihdossa ravun paino nousee jopa 20–30 % kerrallaan. Kun ravun kuori on liian pieni, se valmistautuu kuorenvaihtoon ottamalla talteen vanhan kuoren kalkin, siirtäen sen ravunkiviin ja kasvattaa uuden pehmeän kuoren vanhan alle. Kun uusi kuori on valmis, se ottaa vettä sisäänsä ja pullistaen itsensä halkaisee vanhan kuoren. Rapu on varsin kaikkiruokainen. Se syö tuoreita vesikasvin lehtiä, juuria, toukkia, kotiloita, simpukoita, harvasukasmatoja ja juotikkaita. Lisäksi se syö myös kuortaan vaihtavia lajikumppaneitaan sekä löytämänsä vahingoittuneet tai sairaat ja kuolleet kalat. Alamitat ja pyyntirajoitukset Ravuilla ei ole lakisääteistä alamittaa, mutta rapujen pyyntiä rajoitetaan ajallisella rauhoituksella. Ravustaminen on sallittua 21.7. klo 12 –30.10. ajalla ja muuten ravut ovat rauhoitettu kotimaassa. Ravustus edellyttää kalastonhoitomaksun maksamista 18-69 -vuotiaana (ellei ole täyttänyt 65 vuotta ennen 31.12.2023) ja sen lisäksi vesistökohtaista rapu- tai mertalupaa pyytäjän iästä riippumatta. Älä levitä rapuruttoa Täplärapu ja sen levittämä rapurutto on listattu EU:n vieraslajiasetuksessa haitallisten vieraslajien listalle. Tämän takia täpläravun viljely ja istuttaminen mihin tahansa vesistöön on kiellettyjä. Täpläravun pyyntiä, kauppaa ja rapujen käyttöä ravinnoksi voidaan kuitenkin siihen liittyvien hyötyjen vuoksi jatkaa. Täplärapustrategiassa lajia suositellaankin pyydettäväksi osana jokirapukantojen vahvistamista. Valitettavasti luvattomia istutuksia tehdään yhä nykyisen täplärapualueen ulkopuolelle ja täplärapu sekä sen kantama rapurutto etenee hitaasti kohti ravun pohjoisen levinneisyyden rajaa, napapiiriä. Rapuruton takia ravustajilla on myös vastuu pitää huoli, ettei rapurutto leviä omien toimien takia. Rapumerrat on desinfioitava, jos niitä siirtää vesistöstä toiseen, syöttien on oltava samasta vesistöstä tai ne on pakastettava ennen ja ravut on sumputettava samassa vesistössä, kuin mistä ne on pyydetty, sillä toiseen vesistöön siirtämällä siirretään myös rapuruttoa. Ravun pyynti Nykyisin rapuja pyydetään lähinnä merroilla. Suppilon muotoisiin mertoihin kiinnitetään syötti syöttitikkuun tai koteloon. Syötin kiinnittämisessä tulee olla tarkka, jotta syötti asettuu mertaan siten, etteivät ravut pääse siihen saksillaan ulkopuolelta kiinni. Merrat kannattaa asettaa tarkasti kivien, puunrunkojen tai muiden suojapaikkoja tarjoavien paikkojen viereen. Täplärapua kannattaa pyytää myös syvemmistäkin kivikoista. Lue lisää: Rapuja voi myös pyytää tikuilla virtavesistä ja paikoittain myös katiskalla saa rapuja. Merrassa on syytä olla uppoavat narut, rapulupamerkki, merran asettajan yhteystiedot sekä vähintään 5 cm veden pinnan päälle tuleva koho. Lue lisää ravustuksesta. Rapuja ruuaksi Rapuja syödään pääsääntöisesti juhlaruokana, sillä ravussa on itsessään vain vähän syötävää ja ravustaminen on oma projektinsa pyydettynä, joten se vaatii itseltä hieman viitseläisyyttä tai lompakkoa, jos ravut päätyy hankkimaan valmiina. Rapujuhlat on elämyksensä ja osa suomalaista ruokakulttuuria. Ideaali syötävä täplärapu on yli 10 cm:n kokoinen. Sitä pienemmät melkein kannattaa vapauttaa ja antaa kasvaa seuraavaan vuoteen, sillä niissä on niin vähän syötävää. Rapu pilaantuu herkästi, joten rapu on pidettävä elossa keittämiseen asti. Tähän ratkaisuna on rapujen kerääminen sumppuun ennen keittämistä. Muutaman päivän sumputuksen aikana niiden suolisto tyhjenee ja monen mielestä rapu maistuu paremmalta sumputuksen jälkeen. Saavi tai muu suljettu astia ei sovi rapusumpuksi. Sumpussa on veden vaihduttava jatkuvasti, jotta ravut eivät kuole. Ravut huuhdellaan puhtaalla vedellä ja sitten keitetään elävänä. Tärkeää on, että rapuja ei laiteta liikaa kiehuvaan veteen kerralla, jolloin vesi jäähtyy eikä rapu kuole välittömästi. Varmista että vesi kuplii koko keittämisen ajan. Lue lisää rapujen keittämisestä. Pohdituttaako rapujen elävänä keittäminen? Lue aiheesta näkökulma. Tiesitkö? Rapu pystyy kasvattamaan menetetyn raajan tilalle uuden. Suomessa on lisäksi kolmas rapulaji: kapeasaksirapu. Kapeasaksiravun kuori on piikikäs ja se on selvästi lajikumppaneitaan vaaleamman ruskea. Kapeasaksiravun sakset ovat pitkät ja kapeat ja sen alapinta on varsin vaalea, lähes valkea. Täplärapukantaa voi heikentää Fusarium-sienen aiheuttama pyrstöjalkatauti. Tauti vaikeuttaa rapujen lisääntymistä, koska se syövyttää naaraiden pyrstöjalkoja ja koiraiden paritteluraajoja. Viikon kalaa mahdollistaa Maa- ja metsätalousministeriö ja kalastonhoitomaksuvarat  

Leuciscus Idus, ide, orfe (englanti), id (ruotsi) Säyne on tukeva hieman särkeä muistuttava kala, jota kutsutaan myös säynäväksi tai säynääksi. Suomessa säyne on levinnyt koko maahan lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia. Säyne on yksi isokokoisimmista särkikaloistamme, joka liikkuu kutuajan ulkopuolella pienissä parvissa. Juhani Aho kutsui aikoinaan kirjoituksissaan säynettä salaperäiseksi. Säyneestä onkin moneksi. Se voi syödä veden pinnalta hyönteisiä ja yhtälailla isompikokoisena kalanpoikasia. Keväällä säyneen kutuaikaan, sen suomupinta on karhea ja kalasta saa helposti pidettyä kiinni. Kutuajan jälkeen kalan suomupinnan peittää särkikaloille tyypillinen lima. Tuntomerkit Kirkkaan veden säyne voi olla kullan kellertävä, jopa hieman vihertävä ja sillä on punaiset vatsaevät. Säyne muistuttaa paljon särkeä. Sen silmä on kuitenkin väriltään keltainen. Vatsapuolen evät ovat punaiset, punertavat, läpinäkyvät tai harmahtavan punervat. Suomut ovat särkeä isompia. Kylkiviivalla niitä on 53-61 kappaletta. Pyrstön varsi on tukeva. Toinen laji, johon säyneen voi helposti sotkea on myös isokokoiseksi kasvava turpa. Säyneen pään muoto kupera ja turvan taas suora. Turvalla on vähemmän suomuja kylkiviivalla (44-46 kpl). Ylimpänä särki, keskellä samean veden säyne, alimpana sorva Kirkkaan veden säyne sekoitetaan usein sorvaan kalojen samanlaisen värityksen takia. Säyne voi olla varsin kullan värinen, punaisten evien kera kirkkaissa vesissä. Tällöin sen voi sekoittaa helposti sorvaan. Olennaista on tietää, että sorvalla on kylkiviivalla vain 40–43 suomua eli se on vielä suurempi suomuinen kala kuin säyne ja lisäksi sorva harvoin kasvaa 1,5 kg suuremmaksi. Tutustu särkikalojen tunnistusvideoon. Lisääntyminen ja kasvu Säyne kasvaa 10 vuodessa noin kilon painoiseksi. Pienet yksilöt syövät pohjaeläimiä ja ajoittain myös hyönteisiä veden pinnalta. Isokokoisemmat yksilöt syövät myös pikkukaloja. Säyne kutee pian jäidenlähdön jälkeen. Säyne kutee mielellään virtapaikoissa. Jokien lisäksi myös purot kelpaavat säyneille. Merellä ja isommilla järvillä kutu voi tapahtua myös matalissa ruovikkoisissa lahdissa. Kutu on lyhyt, usein vain muutamia päiviä kestävä tapahtuma, jota kuvataan usein melskeiseksi. Säyneen tavallinen saaliskoko on puolesta kilosta puoleentoista kiloon. Yli kaksikiloiset säyneet eivät ole harvinaisia. Kemijoesta vuonna 2015 pyydetty ennätyssäyne on painanut 4,136 kg. Naapurimaa Ruotsin ennätyskala puolestaan on 3,960 painanut yksilö. Brittein saarten ennätys puolestaan on 3,770 kg. Suomessa isoilta vesiltä voi saada helpohkosti kahden kilon kalan. Alamitat ja pyyntirajoitukset Säyneellä ei ole lakisääteistä alamittaa tai rauhoitusaikaa. Jos kalastus on alueella kielletty kokonaan, rajoitus koskee myös säynettä. Koska säyneen kutu tapahtuu paikoittain vaelluskalavesistöiksi luokitelluissa virtavesissä, säynettä ei näillä alueilla saa kalastaa yleiskalastusoikeuksien perusteella. Jokaisen oikeuksilla säyneen kalastus onnistuu onkimalla ja talvisin merenlahdissa pilkkimällä. Säyneen kalastus Säyne on kalastajan näkökulmasta monipuolinen kala. Sitä saadaan saaliiksi ongella, uistimilla, perhoilla ja verkoilla. Talvisin osa merenlahdista antaa keväisin pilkkimiehille saaliiksi säynäviä. Kutuaikanakin säyne nappaa mielellään matoon. Säyne on yleensä sen verran kookas, että madon koossa ei tarvitse pihistellä. Kookkaalla madolla saadaan karsittua saaliista mahdollisesti samalla alueella liikkuvia pienempiä särkiä tai ahvenia. Säyne kasvaa sen verran isoksi, että onkivälineet on syytä mitoittaa hieman isommille kaloille. Koukkukoko 2 tai 4 on sopiva. Kelaonki antaa paitsi paremman ulottuvuuden myös mahdollisuuden väsytellä ison säyneen napatessa syöttiin. Tavalliseen 4-5 metriseen vapaan napannut 2-3 kilon säyne on haastava ylös otettava. Kelaonginta vaatii kalastonhoitomaksun suorittamisen. Jäidenlähdön jälkeen säyneet kerääntyvät kutualueille. Silloin pienelle alueelle keskittyy paljon yksilöitä. Pienimmät kutevat yksilöt ovat kooltaan 30-35 cm mittaisia. Kudun jälkeen säyneet hajaantuvat vesistöihin ja liikkuvat yleensä yksittäin tai pienissä parvissa. Virtavesissä säynettä voi tavoitella sekä uppo- että pintaperholla. Säyne nappaa mielellään myös lippaan tai jigiin. Sille kelpaavat myös pienet lusikat ja vaaput. Säyne on tavallinen saalis pikkuvaapuilla tapahtuvassa siian uistelussa, satunnaisesti myös ahvenen uistelun sivusaalis. Se ei ole harvinainen sivusaalis edes hauen kalastuksessa mm. jerkeillä tai pehmovieheillä. Säyne ruokana Monien muiden särkikalojen tapaan säynettä moititaan ruotoiseksi. Savukalana säyneen makua kehutaan ja siitä syntyy myös maukasta graavikalaa. Ruotoja pelkäävälle kalapullat tai kalatahnat ovat lähes kalalajista riippumatta varma valinta. Tämä pätee myös säyneeseen. Kaupallisessa kalastuksessa säyneen merkitys on vähäinen ja sitä on tarjolla kalatiskeillä vain satunnaisesti. Kalaruoka.fi:stä löydät reseptejä säyneruokiin. Tiesitkö? Puruveden säyneet ovat jopa hieman vihertävään sävyttäviä. Kun veden alla vilahtaa 2-kilon kala punaisine evineen, saattaa se ahvenenkalastajalla saada aikaan sydämentykytyksiä. Säyneestä on olemassa oranssiin vivahtava värimuunnos. Kultasäyneeksi kutsuttua muotoa viljellään koristekalaksi lammikoihin. Saksan ennätyssäynävä oli 68 cm pitkä ja painoi 5,1 kg. Jo yli satavuotta sitten kuollut kirjailija Juhani Aho tavoitteli säyneitä myös pintaperholla. Järvillä isommat säyneet suosivat kivikkoisia saarten rantoja ja kärkiä ruovikon reunojen sijaan. Voit käyttää säyneen onginnassa syöttinä madon lisäksi katkarapua tai jopa makkaran palaa. Viikon kalaa mahdollistaa Maa- ja metsätalousministeriö ja kalastonhoitomaksuvarat

Coregonus-suku, whitefish (englanti), sik (ruotsi) Siika on sisä- ja rannikkovesissämme elävä lohikalojen lahkoon kuuluva kala. Se on monimuotoinen laji, sillä samassa vesistössä voi elää ravinnonkäytöltään, kasvunopeudeltaan ja kutukäyttäytymiseltään erilaisia populaatioita. Siikaa voi kalastaa kaikkina vuodenaikoina, mutta jokaisena ajankohtana kalastusmuoto vaihtelee. Tuntomerkit Siialla on hopeanväriset, suomujen peittämät pilkuttomat kyljet ja yksiväriset, harmaat tai lähes mustat evät. Siialla on lohikaloille ominaiseen tapaan rasvaevä pyrstön ja selkäevän välissä. Siian pää ja suu ovat ruumiin kokoon nähden melko pienet. Pieni siika muistuttaa ulkonäöltään siikojen sukuun kuuluvaa muikkua. Selkein tuntomerkki on suu. Siialla yläleuka on kuonomainen ja se on alaleukaa pidempi. Muikulla alaleuka on pidempi ja suu aukeaa yläviistoon. Suomessa on erotettu kuusi pääasiallista siikamuotoa: pohjasiika, karisiika, vaellussiika, järvisiika, planktonsiika ja tuppisiika. Nykykäsityksen mukaan ne kaikki katsotaan samaan lajiin kuuluviksi, eikä niitä pidetä edes alalajeina. Ulkonäöltään eri muodot muistuttavat toisiaan ja erot ovat pieniä. Erottelussa käytetään perustana etummaisten kiduskaarien siivilähampaiden lukumäärää. Kotoperäisten muotojen lisäksi joihinkin Suomen vesiin on istutettu siperialaista peledsiikaa. Lisääntyminen ja kasvu Siikaa tavataan koko maassa järvissä, joissa ja meressä. Eri siikamuotojen elinympäristöt vaihtelevat sekä ravinto- että kutukäyttäytymisen mukaan. Osa kannoista vaeltaa kutu- ja syönnösalueiden välillä, kun taas osa pysyttelee paikallaan. Suurin osa siikakannoista vaeltaa kutuaikana (syksyllä) virtavesiin, mutta osa kutee järviin tai mereen. Siian eri muotojen kasvunopeus vaihtelee. Vaellussiika on näistä nopeakasvuisin. Se on seitsenvuotiaana on noin 50 cm:n mittainen ja painaa noin kilon. Jotkut pohjoisen karuissa järvissä elävät muodot kasvavat huomattavasti hitaammin ja ovat samanikäisinä noin 15-20 cm pitkiä ja painavat enintään 50 grammaa. Siian eri muotojen käyttäytymisestä, kutemisesta ja elinvoimaisuudesta: Vaellussiika tekee syönnösvaelluksia merialueella ja nousee syksyllä jokiin kutemaan. Vaellussiika on lisääntynyt Suomessa jopa 30 joessa, mutta jokien rakentaminen on tuhonnut useimmat kannat, jotka nyt ovat pitkälti istutusten varassa. Vaellussiika on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi. Karisiika elää meressä ja kutee karikoilla. Se ei siis vaella jokiin kuten vaellussiika. Karisiian osuus siikasaaliista on vähentynyt Pohjanlahdella, ja Selkämeren alueella laji on luokiteltu vaarantuneeksi. Planktonsiika on virtavesissä kuteva sisävesimuoto. Se esiintyy alkuperäisenä Oulujoen, Kymijoen ja Vuoksen vesistöalueilla ja syönnöstää alueen järvissä. Myös planktonsiika on luokiteltu vaarantuneksi. Järvisiika kutee järvissä ja syö planktonia. Siitä tunnetaan Kemijoen, Oulujoen, Kymijoen ja Vuoksen vesistöistä alle 20 esiintymää. Järvisiika on saattanut sekoittua muiden siikamuotojen kanssa, ja se on luokiteltu silmälläpidettäväksi. Pohjasiika on useimmista muista siikamuodoista poiketen elinvoimainen, vaikkakin elää vain hyvin rajatulla alueella. Sitä esiintyy vain Paatsjoen (Inarijärvi), Tenojoen, Pistojoen ja Oulankajoen vesistöissä. Pohjasiika käyttää ravinnokseen pohjaeläimiä. Tuppisiika on pohjasiian tapaan elinvoimainen. Se on pienikokoiseksi jäävä muoto, jota tavataan Itä- ja Keski-Suomessa, Kuusamossa ja Lapissa. Tuppisiika voi kutea jokiin tai järviin. Peledsiika, joka on vieraslaji, tulee sukukypsäksi noin kolmevuotiaana. Istutetusta peledsiiasta ei tullut suosittua ruokakalaa, koska lajia ei pidetä yhtä maukkaana kuin kotimaisia muotoja. Alamitat ja pyyntirajoitukset Siialla ei ole alamittaa. Siika on kuitenkin kokonaan rauhoitettu mereen laskevissa joissa ja puroissa 1.9.–30.11. Merillä ja järvillä siikaa voi kalastaa pilkillä jokaisenoikeuksien turvin, eli kalastukseen ei tarvita maksullisia lupia. Sen sijaan siianonginta kelaongella vaatii edellyttää kalastonhoitonmaksun maksamista 18–69-vuotiailta. Maksu oikeuttaa yhteen siikaonkeen. Useamman siikaongen käyttö edellyttää vesialueen omistajan lupaa ja joillekin alueille onkin myynnissä erillisiä siikaonkilupia. Luvaton siianonginta usealla vavalla voi johtaa useiden satojen eurojen sakkoihin. Useammalla kuin yhdellä vavalla uistelu vaatii aina kalastonhoitomaksun lisäksi vesialueen omistajalta uisteluluvat. Erityislupakohteissa ja koskikalastuspaikoissa vaaditaan aina erillinen lisälupa kalastonhoitomaksun lisäksi ja usein myös alle 18- ja yli 70-vuotiaana. Passiivipyydykset, kuten verkko, vaativat aina vesialueen omistajan luvan kalastonhoitomaksun päälle. Kalastus Siika on merialueella erittäin suosittu avovesikauden avaava vapaa-ajankalastuksen kohde. Siikaa saadaan pohjaongella ja matosyötillä eri puolilta merialuetta, pääasiassa noin 3-5 metrin syvyisiltä rannoilta. Lue lisää siianonginnasta Siikaa saadaan myös pilkillä, erityisesti morrilla. Sen lisäksi siikaa kalastetaan jonkin verran pienillä vaapuilla vetouistellen, jokivesistä perholla sekä passiivipyydyksin erityisesti verkoilla. Siian verkkopyynnillä loppusyksystä saa myös mätiä joulupöytään, sillä siika on syyskutuinen kala. Katso VIDEO miksi siikaa saa heinäkuussa uistelemalla ja millaisista paikoista. Vaikka siikaa on istutettu runsaasti ja vapaa-ajankalastajien saalismäärät pysyvät suhteellisen hyvällä tasolla, kaupallisen kalastuksen siikasaalis pienenee vuosi vuodelta. Vuonna 2022 kaupallisen kalastuksen siikasaalis rannikkoalueella oli 303 tonnia, mikä on heikoin määrä vuodesta 1980 lähtien. Se on vain noin neljänneksen 1990-luvun keskisaaliista, joka oli 1 200 tonnin luokkaa. Vapaa-ajankalastajien siikasaalis on jo suurempi kuin kaupallisen kalastuksen (415 tonnia vuonna 2020). Vaikka vapaa-ajankalastajien saalissiiat ovat pääasiassa parista sadasta grammasta enintään kiloon, siian Suomen ennätys on peräti 7,08 kiloa. Vapaa-ajankalastajalle ”kahen kilon siika” on iso kala, kuten yhdestä Suomen suosituimmasta videomeemistä tiedämme. Siika ruokana Pannusiikaa ranskalaisittain & lyttypotut, klikkaa kuvaa ja kurkkaa resepti. Siika on suosittu ruokakala ja sopii niin paistettavaksi, keitettäväksi kuin savustettavaksi. Pieni siika ei ole kovin rasvainen kala, joten kypsentämisen kanssa kannattaa olla tarkkana, ettei kala kuivu liikaa. Myös tuoresuolattu graavikala sekä limellä kypsytetty cevice ovat suosittuja tapoja valmistaa siikaa. Eräretkillä siikaa voi paistaa nuotiolla tikun nokassa. Siika on herkästi pilaantuva kala, joten sen osalta on tärkeä pitää huoli kylmäketjusta ja myös kalan nopeasta suolistuksesta. Siianmäti on arvostettua herkkua. Sen kilohinta ylittää aina kalan kilohinnan. Tutustu herkullisiin siikaresepteihin Kalaruoka.fi. Tiesitkö? Suuri osa Suomessa myytävästä siiasta on verkkoaltaissa kasvatettua kalaa. Merialueelta pyydetty siika on pääasiassa vaellussiikaa, joka on erittäin uhanalainen. Sen vuoksi altaissa kasvatettu siika on ekologisesti järkevämpi ostos kuin verkoilla pyydetty siika. Järvillä siian pyynti on suositeltavaa, sillä sitä istutetaan monin paikoin juuri kalastettavaksi. Nykyisistä kunnistamme kolmella on siiasta johdettu nimi: Siikajoki, Siikalatva ja Siikainen. Siika on myös 79 henkilön sukunimi. Sen lisäksi sukunimissä on useita erilaisia siika-alkuisia nimiä kuten Siika-aho, Siikakoski ja Siikala. Ehkä kuuluisin suomalainen siika-johdannainen on näyttelijä Sari Siikander. Viikon kalaa mahdollistavat Maa- ja metsätalousministeriö ja kalastonhoitomaksuvarat.

Kuha – Sander lucioperca , zander/pike-perch (englanti), gös (ruotsi) Ahventen heimoon kuuluva kuha elää Suomessa levinneisyysalueensa pohjoisreunalla. Se on heimonsa kookkain laji. Erityisen yleinen kuha on eteläisessä ja keskisessä Suomessa. Pohjoisessa sen levinneisyys yltää hieman napapiirin pohjoispuolelle. Kuha on varsin arvostettu ruokakala monen ruokapöydässä. Aiemmin ahvenpitoisissa vesissä laajalle levittäytynyttä kuhaa kannattaa kalastaa ahkeraan ruokapöytään. Ison kuhan kalastusta kannattaa välttää kesäkuumalla. Kuha on levinnyt Suomessa jo napapiirin pohjoispuolelle. Kuvassa Miekojärvestä pyydetty kuha. Kuha kuuluu niihin lajeihin, joita ilmaston lämpeneminen ja rehevöityminen ovat suosineet. Suurisilmäinen kuha on sopeutunut näkemään hyvin myös hämärässä. Erinomaisena ruokakalana ja monipuoliseen kalastukseen sopivana lajina kuha on ollut suosittu istutuskohde myös sellaisiin vesiin, joissa se ei ole alun perin esiintynyt. Kuha on taloudellisesti yksi tärkeimpiä saaliskaloistamme. Sen merkitys on ollut kasvussa ja se on noussut kilpailemaan tärkeimmän saaliskalan paikasta muikun kanssa. Luken tilastojen perusteella kuhasaalis sisävesillä vuonna 2022 oli 758 000 kiloa ja arvoltaan noin 5,3 miljoonaa euroa. Tuntomerkit Kuha on helppo tunnistaa ja erottaa Suomessa elävistä sukulaisistaan ahvenesta ja kiiskestä. Kuhan ruumis on ahventa solakampi. Etummaisessa selkäevässä on teräviä piikkejä. Selkäpuolelta kala on vihreänruskea tai harmaanhohtava. Kyljissä on poikkijuovia, jotka eivät kuitenkaan erotu läheskään samalla tavalla kuin ahvenella. Isommat kuhat ovat yleensä väritykseltään tummempiaja. Yksilöiden välillä on isoja sävyeroja vesistöittäin. Kuhan ala- ja yläleuan etuosassa on molemmissa kaksi selkeästi isompaa ja helposti havaittavaa hammasta. Niiden lisäksi suussa on runsaasti pienempiä hampaita. Suurimmat kuhayksilöt saavuttavat jopa metrin mitan ja yli 10 kilon painon. Suomen virallinen ennätyskuha on painanut 14, 7 kg. Hannu Vesarannan vapavälinein pyytämä suurkuha painoi 15,3 kg ja oli 103 cm pitkä, mutta se ei ollut ennätyskalalistakelpoinen. Lisääntyminen ja kasvu Kuha on ahvenen tapaan kevätkuituinen kala. Sukukypsyysikä ja -koko vaihtelevat jonkin verran vesistöittäin samoin kuin kasvunopeus. Yleensä yksilöt tulevat sukukypsiksi 40-50 cm koossa. Kutu tapahtuu veden lämmettyä 12- 14 °C. Kutupaikkoina toimivat kovat pohjat, usein kivikot. Kutu voi tapahtua aivan rantamatalasta useamman metrin syvyyteen. Etelä-Suomessa kutu alkaa toukokuussa ja maan pohjoisimmissa osissa päättyy vasta heinäkuun alun tienoilla. 5 vuodessa kuha saavuttaa Suomessa tyypillisesti 30-45 cm koon. Nopeinta kasvu Suomessa on Etelä-Suomen rehevillä järvillä. Ilmastolla ja olosuhteilla on kasvunopeuteen iso merkitys. Esimerkiksi Ranskan Vaccares järvessä 5-vuotias kuha on tyypillisesti jo 66 cm pitkä. Alamitat ja pyyntirajoitukset Alamittainen kuha Kuhan kalastavan tulee olla tarkkana pyyntimittojen suhteen. Kuhan lakisääteinen alamitta on 42 cm. Monissa vesissä on tästä poikkeavia pyyntimittoja. Osa mitoista on kalastusaluekohtaisia, toiset taas järvikohtaisia. Yleisesti käytössä olevia alimpia pyyntimittoja ovat 42, 45 ja 50 cm, mutta vaihtelua on 37–55 cm välillä. Pyyntimitalla tarkoitetaan, minkä kokoista kalaa saa ottaa ruuaksi. Lisäksi käytössä voi olla kalastajakohtaisia päiväkiintiöitä saalismääristä. Poikkeavilla mitoilla huolehditaan kuhakannoista. Määräykset löydät kalastusrajoitus.fi sivustolta. Kuhan kutualueilla on voimassa myös ajallisia kalastusrajoituksia, jotka sijoittuvat kutuajan ympärille. Rajoitusten tarkoituksena on antaa kuhalle lisääntymisrauha ja varmistaa kannan kestävyys. Joillakin kalastusalueilla on suosituksia ylämitoista. 70 cm on yleinen ylämittakirjaus. Suuret kuhayksilöt ovat lisääntymisen ja geneettisen perimänsä kautta tärkeitä kuhakannalle. Samalla on huomattava, että kuha on herkkä nopeille paineen- ja lämpötilan vaihteluille ja kalat eivät välttämättä selviä vapauttamisesta huolimatta. Lue lisää kuhan pyyntimitoista. Kalastus   Jigi on suosituin kuhaviehe. Kuha on suosittu kalastuksen kohde, jota voidaan pyytää läpi vuoden. Kesällä vesien lämmettyä tapahtuva kuhanuistelu on perinteinen ja tehokas tapa pyytää väliveteen tai pinnan tuntumaan syönnöstämään noussutta kuhaa. Yleensä uisteluvieheenä toimii vaappu. Jigaaminen erimuodoissaan on monilla vesillä noussut tärkeimmäksi kuhan kalastustekniikaksi. Jigaaminen onnistuu myös kylmässä vedessä keväällä ja myöhäissyksyllä. Pilkkiluotainten myötä kuhasta on tullut suosittu kalastuskohde myös talvella. Kuhan kalastus heittämällä muilla viehetyypeillä on harvinaisempaa, mutta kuha nappaa mielellään myös heitettyyn vaappuun, lusikkaan tai räminävaappuun. Pilkkiluotainten yleistymisen myötä kuhan suosio talvikalastuksessa on lisääntynyt selvästi. Yleisimmin kuhaa pilkitään merenlahdilla ja järvillä, joissa on runsas kuhakanta. Myös kuhan täsmäkalastus on kasvattanut suosiotaan kuhan räjähtävän tärpin takia. Kuha kestää kuitenkin huonosti varsinkin lämpimän veden aikaan pyyntirasitusta, joten kalastusmuotoa olisi syytä välttää professoreiden mukaan. Katso mitä on syytä huomioida suurkuhan kalastuksessa: https://www.youtube.com/watch?v=ObzjIeJssAM Kuha ruokana Ruokakoon kuha on helppo fileoitava ja hyvä kotimainen raaka-aine. Vaalea lihaisen kuhan maku on maukas mutta esimerkiksi ahventa miedompi. 45-60 cm ruokakoon kuhassa ruodot ovat isoja ja helposti poistettavissa. Kuha tarjoaakin helpon raaka-aineen valmistaa maukas ateria. Kuhan suomut ovat tiukassa, mutta suomustaminenkin onnistuu. Se on helpointa tehdä muovipussin sisällä, jotta suomut eivät sinkoile pitkin keittiötä. Kuhan valmistamiseen löytyy niin paljon valmistustapoja, että siihen ei varmasti kyllästy. Kuhan paistaminen joka sellaisenaan tai paneroituna ovat suosituimpien valmistustapojen joukossa. Kuhaa käytetään usein myös keitoissa ja valmistetaan uunissa. Graavikalana kuha on aivan erinomaista. Myös ceviche on maukasta. Vähärasvaista kuhaa savustetaan vähemmän, mutta osaavissa käsissä myös savukuha on hyvä vaihtoehto. Reseptejä löytyy myös grillaamiseen ja loimutuksen, kurkkaa Kalaruoka.fi. Kuha on myös varsin maukas läpi vuoden. Se ei kärsi kutuajan rasituksista lihan heikkenemisenä läheskään niin paljon kuin mm. sukulaiskala ahven. Tiesitkö? Kuha ei ole alun perin kuulunut Brittiensaarten kalastoon. Siellä kuha on luokiteltu haitalliseksi tulokaslajiksi ja täten saaliiksi saatua kuhaa ei saa palauttaa vesistöön. Meilläkin kuhaa on istutettu moniin vesiin, joissa se ei ole alun perin kuulunut kalastoon. Sopivissa vesissä kuha on lisääntynyt voimakkaasti ja muuttanut kalaston rakennetta. Kuha on ihmisen toimesta levitetty myös Pohjois-Afrikkaan ja esimerkiksi Ebro-jokeen Espanjassa. Hämärässä ja sameissa vesissä kuhan hyvä näkökyky tuo sille kilpailuetua haukeen nähden. Lämpiminä pitkälle syksyyn jatkuvat kesät ovat kuhalle Suomessa otollisia. Kuhan poikaset ehtivät kasvaa niin isoiksi, että ne selviävät paremmin talvesta ja seuraavasta keväästä niin pitkälle, että uusia kalanpoikasia alkaa kuoriutua kevään kuduista. Kuhan tärkeimpiä saaliskaloja ovat vesistöistä riippuen särki, salakka ahven, kiiski, lahna, muikku ja kuore. Kuha on kannibaali ja voi syödä myös omia jälkeläisiään. Kuhan lempinimiä ovat: kössi, kuffe, gufferson, göösen, köpi, jne. Jos oikeasti haluat oppia lisää kuhasta, lue mitä professorit kertovat. Viikon kalaa mahdollistavat Maa- ja metsätalousministeriö ja kalastonhoitomaksuvarat.

Hauki – esox lucius, pike (englanti), gädda (ruotsi) Hauki on yksi suosituimmista vapaa-ajankalastuksen kohteista ja lähes kaikille tuttu saaliskala. Hauki on sisä- ja rannikkovesissä elävä petokala, jota tavataan koko Suomessa. Laji on eteläistä merialuetta lukuunottamatta varsin elinvoimainen. Hauki on pitkulainen ja solakka, ja perään painottuvat evät tekevät siitä kotimaan nopeimman kalan. Hauki on opportunisti, joten se syö sitä kalaa, mitä on helpoiten saatavilla. Se suosii runsaslukuisia hitaasti uivia lajeja sekä heikosti parveutuvia kaloja. Se pitää myös omaa kantaansa kurissa, sillä se syö myös lajikumppaneitaan. Hauki on mainio ruokakala, joka kuitenkin kuuluu vajaasti hyödynnettyihin kaloihin. Tuntomerkit Hauki, tämä hurja vesien peto omaa tehokkaan saalistajan ulkoasun ja se on helppo tunnistaa. Sillä on iso pää, krokotiilimaiset pitkät leuat, isot kiduskaunnet sekä valtava kita, jota koristaa veitsenterävät hampaat. Hampaita hauen kidassa voi olla jopa 700-800 kappaletta. Hauen rinta- ja vatsaeväparit ovat kellertävät. Peräevä, peräevän tasalla eli kaukana takana oleva lyhyt selkäevä ja iso, v:n muotoinen pyrstöevä ovat kellertävän, vihreän ja mustan kirjomia. Hauen silmä on suurehko. Musta pupilli on suuri ja muu silmä kellertävän ruskea. Kylkien väritys vaihtelee vihreiden, keltaisten ja harmaitten sävyissä. Hauen vatsa voi olla kauniin keltainen tai vaalea kuin hanki. Kyljistä hauelta voi tunnistaa runsaasti hailakankeltaisia täpliä, jotka voivat asettua riveihin tai raitoihin tai olla epämääräisesti. Kirkasvetisissä ja hiekka-sorapohjaisissa vesissä hauen väritys on vaaleaa, mutta se tummuu vesistöjen humuspitoisuuksien mukaan lähes mustaksi. Haukea käsitellessä kannattaa pitää hansikkaat kädessä. Usea kalastaja on joutunut verenmyrkytyksen seurauksena sairaalahoitoon hauen aiheuttamasta haavasta. Hauen kidukset ovat hampaiden tavoin terävät. Muualla kehossaan hauella ei ole teräviä piikkejä. Pieneen haukeen voi tarttua niskaotteella, kun taas suuremman hauen voi nostaa kiduskansiotteella; silloin pitää varoa, etteivät sormet joudu teräviin kidushampaisiin. Haukea, jota tavataan kaikkialla Suomessa ylimpiä tunturivesiä lukuun ottamatta, ei oikeastaan voi sekoittaa mihinkään muuhun Suomessa tavattavaan kalaan. Lisääntyminen ja kasvu Hauet kutevat keväällä melko pian jäiden sulamisen jälkeen tai järvissä myös jääkannen alle. Eteläisessä Suomessa hauki kutee huhti-toukokuun vaihteessa, mutta Lapissa joskus vasta heinäkuussa. Hauet kutevat ruovikon sekaan, käytännössä niin matalaan kuin mahdollista. Koiraat saapuvat kutupaikalle ensin ja naaraat vähän myöhemmin. Yksi tai useampi koiras ui naaraan viereen, mutta tämä torjuu kosijan, jos ei ole vielä valmis kutuun. Kun naaras on valmis kutuun, se ui hitaasti ja koiras alkaa seurata sitä, minkä jälkeen ne alkavat tiettyjen käyttäytymismerkkien jälkeen laskea mätiä ja maitia yhtäaikaisesti. Nuoret hauet kasvavat nopeasti. Ensimmäisen kesän jälkeen ne ovat jo 15 senttimetrin pituisia. Hauet kasvavat koko ikänsä, jos ravintoa on tarjolla ja muut olosuhteet ovat sopivat. Tavallinen kasvuvauhti on 8–12 senttimetriä vuodessa, mutta suotuisissa oloissa kasvua voi tapahtua jopa 20 cm vuodessa. Vanhemmiten kasvu hidastuu. 15-vuotias eli noin kymmenkiloinen hauki kasvaa enää muutamia senttimetrejä vuodessa. Pääsääntöisesti kasvunopeus hidastuu etelästä pohjoiseen mentäessä. Hannu Vesarannan saama 16,4 kg:n hauki Naarashauki voi Suomessa kasvaa reilun 130 senttimetrin pituuteen. Suurimmat 2000-luvulla saadut hauet ovat painaneet 17–18 kiloa. Koiraat ovat tyypillisesti enintään neljän kilon painoisia. Alamitat ja pyyntirajoitukset Hauen 40 sentin alamitta poistettiin vuonna 1993. Todennäköisesti tällä alamitalla ei ollut käytännön merkitystä, sillä haukikannat voivat kokonaisuutena hyvin, eivätkä kalastajat juuri niin pieniä haukia ota muutenkaan saaliikseen. Osa hauenkalastusaktiiveista on pyrkinyt edistämään hauelle ylämittaa, koska suurten haukien merkitys vesistölle on tärkeä: suureksi kasvavat yksilöt saavat pääsääntöisesti vahvoja jälkeläisiä eli ne ovat hyviä geenipankkeja ja lisäksi isot yksilöt pitävät tehokkaasti muun muassa särkikalakantoja kurissa. Vapaaehtoisena ylämittaehdotuksena on ollut 7 kg / 100 cm. Tosiasiassa 5 kg tai 80 cm voi olla monelle hyvä henkilökohtainen ylämitta. Edellisten lisäksi suuriin petokalayksilöihin kerääntyy eniten raskasmetalleja ja ympäristömyrkkyjä, ja sen vuoksi mm. Ruokavirasto ei suosita isojen haukien syömistä viikoittain. Hauelle ei ole asetettu erityisiä pyyntirajoituksia. Jos vesialueella on kalastus kielletty kokonaan tai tiettynä ajanjaksona, tämä koskee luonnollisesti myös haukea. Haukea, kuten muitakin kaloja voi kalastaa pilkillä tai kelattomalla täkyongella jokaisenoikeuksien turvin, eli kalastukseen ei tarvita minkäänlaisia maksullisia lupia. Heitto- ja perhokalastus sekä uistelu sekä katiskalla, verkolla ja koukkupyydyksillä kalastus vaativat aina pohjalle kalastonhoitomaksun. Vesialueen omistajan luvan tarvitsee kalastaessaan erityislupa-alueella tai missä vaan useammalla vavalla, useammalla koukulla tai pyydyksellä. Tutustu lupiin tarkemmin. Kalastus Haukea voidaan kalastaa monin erilaisin aktiivi- ja passiivipyydyksin. Passiivipyydyksistä suosituimpia ovat katiskat, verkot ja erilaiset koukut. Haukea on perinteisesti pyydetty iskukoukuilla, mutta tämä varsin julma väline, joka jättää hauen uimaan useiksi tunneiksi tai jopa päiviksi koukku päässään, alkaa onneksi olla katoavaa perinnettä. Jonkin verran haukia myös tuulastetaan atraimella. Hauki on noussut 2000-luvulla yhdeksi suosituimmaksi vapakalastuskohteeksi. Sitä kalastetaan niin avovesiaikaan uistin-, perho- ja täkykalastusvälinein kuin talvella pilkillä ja täkyongella, jolloin puhutaan talvionginnasta tai vähän laiskasti ruotsalaisperäisittäin ”ismetestä”. Suuri hauki iskee suuriin vieheisiin ja viimeisen kymmenen vuoden aikana haukia on heittokalastettu jopa 30–40 sentin pituisilla ja 200–300 grammaa painavilla vaapuilla ja pehmovieheillä. Sen lisäksi haukia saadaan yhä perinteisin vaapuin, lusikoin ja lipoin. Hauenkalastuksen viehetarjonta on ollut 2000-luvulla nopeimmin kehittyvää ja nykyaikaiset livekaikuluotaimet ovat edelleen tuoneet uutta kehitystä hauenkalastukseen. Myös hauen vetouistelu on yhä suosittua, vaikka onkin menettänyt asemiaan heittokalastukselle. Hauen aktiivipyynti on siirtynyt 2000-luvun alun jälkeen merialueelta järville ja suurille joille. Etenkin Saaristomeren alueella ympäristön muutokset, kasvillisuuden voimakas lisääntyminen, suolapitoisuuden muutoksista ja rehevöitymisestä johtuvat saaliskalakantojen vaihtelut sekä kolmipiikkimäärien valtava kasvu ovat vaikeuttaneet hauenkalastusta. Luonnollisesti myös kalastuspaineen kasvu viimeisen 15 vuoden aikana on ollut merkittävää. Vähitellen kalastuspaineen kasvun vaikutuksia nähtäneen myös sisävesillä. Aliarvostettu, erinomainen oikein käsiteltynä Hauen arvostus ruokakalana on valitettavan heikko, mikä saattaa johtua lapsuuden ”traumoista”. Kesähelteellä saatu kala on ensin jätetty verestämättä, sen jälkeen siitä on ruosteisella suomustusraudalla raavittu suomut pois jättäen vähän kitkerän makuinen nahka paikalle ja lihan säästämiseksi vältetty vielä suussa inhottavilta tuntuvien vihneruotojen poistamista. Kalan herkän maun vuoksi lihaa on huuhdeltu mahdollisimman vähän ja maustettukin vain suolalla. Hauki on kuitenkin hyvä ruokakala, kun vähän perehtyy asiaan. Jos kalaa ei kesälämpimällä verestetä, kalan nahkaa ei poisteta tai kalan lihaa pyöritellään perkuupöydällä, jossa on runsaasti kitkerän makuista pintalimaa, siitä ei saa hyvää raaka-ainetta. Kaikki lihatuotteet pystyy pilaamaan vääränlaisella käsittelyllä, mutta erityisesti kalaan ja ehkä erityisesti juuri haukeen on kiinnitetty huomiota kaikkein vähiten. Katso video ruokakalan käsittelystä: https://www.youtube.com/watch?v=kkeOC6pdRxM Heti pyynnin jälkeen verestetty ja kylmään laitettu hauki, joka on perattu nahattomaksi pintalimakosketusta vältellen, maistuu varsin miedolta. Edellisten lisäksi hauesta tulisi poistaa ”anopinpala” eli yläselässä sijaitsevien y-kirjaimen muotoisten vihneruotojen rivi. Nahaton ja ruodoton hauki sopii monenlaisiin ruokiin, kuten kalapuikoiksi, paistettuna, keittoihin, erilaisiin kastikkeisiin tai vaikka maustekalaksi. Hauki on myös herkullista kylmäsavustettuna, vahvasti suolattuna eri muodoissaan. Kalan maustamista on myös turha pelätä. Vaikka joskus on perustelua olla kadottamatta kalan alkuperäistä makua, kala on terveellinen proteiinin lähde, jota kannattaa maustaa reilusti, jos kala sillä tavoin menee paremmin ”kaupaksi” kotiruokapöydässä. Minkä kokoinen hauki ruuaksi? Ruokakalaksi kannattaa ottaa 60-80 cm hauki eli noin 2-3 kilon kala. Tätä isommat ja pienemmät kannattaa vapauttaa. Iso hauki on mm. ison lahnan ainut vihollinen ja hauki pitää muutenkin särkikalapopulaatiota kurissa, se toimii vesistön terveyspoliisina ja karsii sairaat kalayksilöt pois. Iso hauki on hankala saalis käsiteltäväksi niin kalapaikalta kotiin kuin kotikeittiössä, lisäksi vesistöjen huippupeto kerryttää vuosien varrella itseensä myös merkittävän määrän ympäristömyrkkyjä, joten se ei ole kovin terveellinenkään ruokapöydässä suhteessa pienempiin lajitovereihinsa. Täten, tutustu miten ison hauen kanssa kannattaa toimia ja vapauta se ja ongi itsellesi pienempiä ruokapöytään. Hauen liha on parhaimmillaan syksyllä kylmän veden aikaan, kun se on kerinnyt tankkaamaan talvea varten. Kesäaikana kannattaa kalastaa lähinnä kirkasvetisistä vesistöistä haukea ruokapöytään. Katso miten hauki fileoidaan ruodottomaksi: https://www.youtube.com/watch?v=vvg6VAMQvCw Tiesitkö? Hauki on kannibaali, joka syö myös omia lajikumppaneitaan. Isot yksilöt pystyvät pitämään kurissa oman lajinsa kantaa, jotta se ei kasva liian suureksi. Tästä syystä suurten haukien poistaminen vesistöstä esimerkiksi lohikalaistukkaiden suojelemiseksi voi johtaa vääränlaiseen lopputulokseen. Kun pienempiä lajikumppaneitaan syövät isot kalat poistetaan, pienempien yksilöiden kappalemäärä vesistössä kasvaa ja sitä kautta istukkaisiin kohdistuva saalistus kokonaisuutena lisääntyy vähentämistavoitteen sijaan. Tiesitkö sen lisäksi, että Suomessa on ollut kaksi kuntaa, joiden nimi alkaa hauella. Haukivuori ja Haukipudas. Haukivuori liitettiin Mikkeliin 2007 ja Haukipudas Ouluun 2013. Sen lisäksi hauki esiintyy muutamien kaupunginosien nimissä, kuten Haukiluoma Tampereella ja Haukilahti Espoossa. Haukea on käytetty myös sukunimissä, kuten entisen presidenttimme puolison Jenni Haukion ja näyttelijä Eeva-Maija Haukisen nimissä. Englantilainen näyttelijä Rosamund Pike on yksi kuuluisimpia hauen nimeä kantavia henkilöitä. Hauen lempinimiä ovat luupää, vihernieriä, jänkäkoira, routakiila, luukkonen, kurkku (pieni hauki), camotaimen, haagert, vesisusi. Viikon kalaa mahdollistavat Maa- ja metsätalousministeriö ja kalastonhoitomaksuvarat.

Kirjolohi – oncorhynchus mykiss, rainbow trout (englanti), regnbågsöring, regnbågsforell (ruotsi) Kirjolohi on suosittu niin ruokapöydässä, istutuskalana kuin saaliina. Tyynenmeren lohien suvun edustajana kirjolohi on siiman päässä taistelija. Moni kalastaja suuntaa kirjolohikohteisiin aina, kun istutusauto on käynyt kääntymässä. Huomaa, että nämä kohteet vaativat aina kalastonhoitomaksun lisäksi vesialueen luvan. Opettele myös tunnistamaan kirjolohi taimenesta ja lohesta, sillä kirjolohella ei ole rauhoitusaikoja eikä rajoituksia toisin kuin taimenella ja lohella on. Muista lisäksi, että kirjolohta ei lyhennetä tai kutsuta kavereiden kesken loheksi – kirjolohi on lyhyesti kirre. Lohi on aivan eri kala. Kirjolohi on suosittu raaka-aine suomalaisessa keittiössä. Vuoden 2022 Luonnonvarakeskuksen tilaston perusteella sitä kuluu noin 1,6 kiloa vuodessa henkeä kohti. Ulkomailla kasvatettu lohi oli tilastossa kuitenkin selvästi edellä 2,9 kilon määrällään. Luonnonkaloista korkeimmalle pääsi ahven 0,6 kilolla. Pyyntikokoinen kirjolohi on myös suosittu istutuskala niin virtavesiin kuin seisoviin vesiin ja varsin mieluinen saalis siimanpäässä monelle. Tyynenmeren lohien sukuun kuuluva kirjolohi on siiman päässä kova taistelija, mikä on yksi suosion yksi syy. Kirjolohi on myös taimentamme helpompi viljeltävä, mikä myös osaltaan selittää asiaa. Kirjolohi on vieraslaji, joka ei kuitenkaan Suomessa ole pystynyt muodostamaan luonnossa lisääntyviä kantoja. Maailmanlaajuisesti kirjolohi on kuitenkin luokiteltu sadan haitallisimman vieraslajin listalle. Sitä onkin levitetty monille uusille alueille. Alkuperäinen levinneisyysalue on Tyyneenmereen laskevat Aasian ja Pohjois-Amerikan vesistöt. Suomessa kasvatettiin Luken tilastojen mukaan vuonna 2021 13,5 miljoonaa kiloa kirjolohta. Tuntomerkit Lohikalana kirjolohella on rasvaevä. Kalan kyljissä ja selässä on väriltään mustia pisteitä. Myös pyrstössä ja selkäevässä on pilkkuja. Pää on lohta ja taimenta pienempi ja muodoltaan tylpempi. Yleisväri selkäpuolella on yleensä tumman harmaa ja kyljet ovat hopean hohtoiset. Kiduskannesta pyrstöön ulottuvalla alueella kulkee rosanpunainen rajoiltaan epäselvä alue. Pyrstössä on usein pienehkö lovi. Kirjolohi sotketaan helpoimmin loheen ja taimeneen. Näistä lajeista kirjolohen pyrstön ja selkäevän pilkutus on helppo erottamiskeino. Kirjolohi on kooltaan tavallisesti 40-70 cm ja painoltaan 1- 4 kg. Lisääntyminen ja kasvu Kirjolohi on kevätkutuinen virtavesissä lisääntyvä kala, joka ei ole pystynyt muodostamaan Suomessa luonnossa lisääntyvää kantaa. Lisääntymistä on havaittu vesissämme satunnaisesti, mutta syntyneiden poikasten osalta ensimmäinen talvi on kohtalokas. Euroopassa lisääntyviä kantoja kuitenkin tunnetaan useilla alueilla erityisesti Keski-Euroopassa Alpeilla olevissa vesissä. Koska laji ei meillä lisäänny, se on viljelynvarassa. Kasvatettavat kirjolohet saavuttavat teuraskoon 2-3 vuodessa. Kirjolohen korkeimmaksi iäksi alkuperäisillä levinneisyysalueillaan mainitaan lähteestä riippuen 7–11 vuotta. Kirjolohi on taimenesta ja lohesta poiketen kevätkutuinen laji. Virtavesissä kirjolohen katsotaan kilpailevan samasta ravinnosta taimenen kanssa. Myös kuteminen samankaltaisille alueille taimenen kanssa voi olla ongelmallista. Kirjolohen ei kuitenkaan tiedetä Suomessa syrjäyttäneen alkuperäislajeja kuten taimenta, mutta asiaa seurataan koko ajan. Kirjolohi syö aluksi eläinplanktonia. Sen jälkeen ravinto koostuu hyönteisistä ja niiden toukista. Kirjolohi syö myös vedenpinnalle pudonneita hyönteisiä. Kasvun myötä ruokalistalle tulee kalaravinto. Laitoksilla kirjolohia ruokitaan rehurakeilla. Silakalla on merkittävä rooli Suomessa rehun raaka-aineena. Kaloja tappava vesihome on ongelma myös kirjolohen viljelyssä. Suomen ennätyskirjolohi on 9,66 kiloa painanut vuonna 2008 Saimaalta pyydetty yksilö. Ruotsin ennätys on Jämtlandin läänistä pyydetty 14,160 kg yksilö. Brittein saarilla on ylitetty puolestaan 15 kilon raja. Luontaisilla lisääntymisalueillaan Alaskassa ennätyskirjolohi on painanut yli 19 kg. Yhdysvaltain Suurilta järviltä saadut suurimmat kirjolohet ovat puolestaan painaneet yli 12 kg. Maailmanennätyksenä puolestaan pidetään Saskatchewan järvestä pyydettyä yli 22 kg painanutta yksilöä. Meillä pyydettävien kirjolohien koko riippuu istutuskoosta. Monissa istuta ja ongi -tyyppisissä pienvesissä ravintotilanne on sellainen, että kaloilla ei ole suuria kasvumahdollisuuksia enää istutusten jälkeen ja iso osa kaloista saadaan saaliiksi varsin pian istutusten jälkeen. Alamitat ja pyyntirajoitukset Kirjolohella ei ole alamittaa eikä kalastusta koskevia pyyntirajoituksia. Jos vesialueella on kalastus kielletty kokonaan tai tiettynä ajanjaksona, tämä koskee myös kirjolohen kalastusta. Nämä löydät: kalastusrajoitus.fi-palvelusta. Useimmiten kirjolohta istutetaan kohteisiin, joissa yleiskalastusoikeuden perusteella ei saa kalastaa vaan kalastajan on hankittava erillinen vesialueen omistajan lupa iästä riippumatta kalastonhoitomaksun lisäksi. Kalastus Kirjolohta voidaan kalastaa ympäri vuoden monilla erilaisilla tekniikoilla. Yksinkertaisimmillaan kalastusvälineeksi riittää perinteinen mato-onki, jonka kanssa kauempana rannasta uivat kalat jäävät kuitenkin helposti tavoittamatta. Heittokalastus, perhokalastus, pilkintä ja kela-onginta sopivat kaikki kirjolohen tavoitteluun. Suosittuja vieheitä ovat pienet vaaput, pienet lusikkauistimet, lipat, leechit ja perhot. Usein heti istutusten kirkkaat jopa sävyltään räikeät vieheet kiinnostavat kirjolohia. Kirjolohta kalastetaan paljon myös ootto-onginnalla syöttitahnan kanssa sekä jäältä että avovedestä. Joissakin vesissä myös uistelu on sallittu pyyntitapa. Kirjolohi ruokana Kirjolohi on viljelyn takia suosituimpia ruokakalojamme niin kotona kuin ravintoloissa. Sen rasvaisuus, vähäruotoisuus ja maku tekevät siitä ruokapöytiin halutun raaka-aineen. Kaupasta on saatavilla kirjolohta valmiiksi fileoituna, mikä on omiaan lisäämään suosiota myös niiden keskuudessa, joille kalan käsittely ei ole tuttua. Kirjolohelle sopivat hyvin pitkälle samat reseptit kuin lohelle. Suosituimpia valmistustapoja ovat graavaus, savustus, paistaminen ja uunissa kypsentäminen. Kirjolohelle sopivia helppoja reseptejä on niin paljon, että uuden kokeiluille on hyvin tilaa. Saaliiksi otettu kirjolohi tulee verestää välittömästi ja laittaa sen jälkeen kylmään. Näin se säilyy erinomaisena raaka-aineena kotiin asti. Rasvaisena kalana kirjolohen lihan laatu kärsii nopeasti lämpimässä. Pehmeäruotoinen kirjolohi on helppo fileoitava. Kurkkaa reseptit: Kalaruoka.fi Tiesitkö Norjan lohi on aina altaissa kasvatettua kassilohta. Kotimaassa viljelty kirjolohi on huomattavasti Norjan lohta ekologisempi vaihtoehto ruokapöytään. Varmista aina, että syöt kotimaista kirjolohta Norjan lohen sijaan. Kirjolohesta tunnetaan myös mereen vaeltava muoto, jota kutsutaan Pohjois-Amerikan länsirannikolla nimellä Steelhead. Suomessakin kirjallisuudessa joskus mainittu teräspäälohi on siis yksi kirjolohen muoto. Se muistuttaa väritykseltään enemmän meidän lohtamme kuin perinteistä kirjolohta. Myös Yhdysvaltain Suurilla järvillä elävää ja alueen jokiin lisääntymään nousevaa kirjolohta kutsutaan usein teräspääksi (steelhead). Kirjolohi voi kutea useamman kerran poikkeuksena useimmista muista Tyynenmeren lohilajeista, jotka kuolevat kutemisen jälkeen. Kirjolohi on onnistunut muodostamaan lisääntyviä kantoja ympäri maapalloa. Kuuluisia suurien kirjolohien kalastuspaikkoja ovat esimerkiksi Chile ja Uusi Seelanti, jonne se kotiutettiin jo vuonna 1883. Viikon kalaa mahdollistaa Maa- ja metsätalousministeriö ja kalastonhoitomaksuvarat

Abramis brama, bream (englanti), braxen (ruotsi) Lahna on litteä ja korkea särkikala, jota löytyy lähes kaikista vesistöistä Sodankylän korkeudelle asti. Suomalaisten ruokapöydästä kadonnut lahna on maukas kala ja hyvä kolesterolin alentaja. Suurkalojen onkijat ovat löytäneet lahnan viime vuosina uudelleen, mutta ruokapöytään se ei ehkä silti useinkaan päädy. Tällä viikolla saat vinkit myös herkullisiin lahnaruokiin. Tuntomerkit Lahna on litteä ja korkea särkikala. Pieni lahna on väriltään hopeinen, mutta se muuttuu vanhemmiten kellertävän, kullan- tai kuparinruskeaksi, joskus hyvin tummaksikin. Lahnan kaikki evät ovat vesistöstä ja kalan yleisväristä riippuen joko tummanharmaat tai tummanruskeat. Tällä uimarilla eivät evät punerra. Lahnan peräevä on melko pitkä ja taaksepäin kapeneva. Silmä on suurehko, mutta ei ihan niin suuri kuin samannäköisen pasurin. Lahnan suu on hampaaton ja se venyy alaviistoon osoittavaksi putkeksi. Kilon ylittävät lahnan näköiset kalat ovat lähtökohtaisesti lahnoja. Pasurin silmä on lähempänä kuonoa kuin lahnalla. Pieni lahna sen sijaan sekoitetaan helpoimmin juuri pasuriin, joita usein osuu mato-onkijan saaliiksi. Helppo tuntomerkki on silmä: pasurin silmän halkaisija on suurempi kuin matka silmän etureunasta kuonon kärkeen. Varmuudella kalat erottaa laskemalla suomut kylkiviivalta. Lahnalla niitä on 51–60, pasurilla vain 43–48. Lahnan voi sekoittaa myös sulkavaan. Sulkavalla on vielä lahnaakin enemmän suomuja kylkiviivalla, 67–75. Sen suu avautuu yläviistoon ja sen peräevä on hyvin pitkä ja tiheäruotoinen. Kun lahnalla on peräevässä 26–30 ruotoa, sulkavalla on 37–46. Katso tunnista särkikalat video: https://www.youtube.com/watch?v=GuXeujLT9LM Lisääntyminen ja kasvu Lahna on parvikala, jota tavataan rannikkoalueella, joissa ja järvissä Oulujoen vesistöön asti. Lahna tulee sukukypsäksi varsin myöhään, vasta 7–11 vuoden ikäisenä. Se kutee jaksoittain pitkin kevättä ja alkukesää, kun vesi on yli 15-asteista. Lahnan kutu ajoittuu suunnilleen samaan aikaan tuomen kukinnan kanssa ja vanhempi sukupolvi saattaakin puhua ”tuomilahnan” pyynnistä. Lahnan ravintoa poikasena on eläinplankton, mutta aikuisena se syö nilviäisiä ja toukkia. Isokaan lahna ei siirry kalaravintoon kuten vaikka säyne. Tavallisesti saaliiksi saatavat lahnat painavat puolesta kilosta puoleentoista kiloon. Yli kolmikiloiset lahnat alkavat olla vapaa-ajankalastajille melko harvinainen saalis, vaikka Suomen ennätyslahna onkin 7,45-kiloinen. Alamitat ja pyyntirajoitukset Lahnalla ei ole alamittaa eikä lainsäädännössä ole erityisiä sitä koskevia pyyntirajoituksia. Jos vesialueella on kalastus kielletty kokonaan tai tiettynä ajanjaksona, tämä koskee luonnollisesti myös lahnaa. Lahnaa voi kalastaa pilkillä tai ongella jokaisenoikeuksien turvin, eli kalastukseen ei tarvita minkäänlaisia maksullisia lupia ellei olla erityislupa-alueilla. Katiska- ja verkkokalastus vaativat aina kalastonhoitomaksun lisäksi vesialueen omistajan luvan. Lahnaa onkimalla tai katiskalla Lahnaa on perinteisesti kalastettu kotitarpeiksi riimuverkoilla, jotka varmistavat, että verkkoliina jää riittävän löysälle ja isot kalat tarttuvat varmemmin siihen. Myös matosyötitetty pitkäsiima on oikeaan aikaan hyvä lahnapyydys. Erityisesti kutuajan ympärillä lahnoja voi pyytää ruovikoista katiskalla. Kaupalliset kalastajat pyytävät lahnat verkoilla ja rysillä. Lahnan vapakalastus on viime vuosina nostanut suosiotaan myös Suomessa. Mahdollisesti pieni ryhmä on aiemminkin kalastanut lahnaa aktiivivälinein, mutta suurlahnan onginta on vasta äskettäin saanut aiempaa enemmän palstatilaa myös lehdistä. Lahna on yleisonkijallekin mukava saalis, sillä rantavesistä onkeen nappaava lahna voi hyvin painaa lähes kilon ja tempoilla ongessa paljon vahvemmin kuin perussärjet ja pikkuahvenet. Myös monelle jigikalastajalle lahna on varsin yleinen sivusaalis. Lahna ruokana Lahnan merkitys ruokakalana on jäänyt Norjan lohen ja kirjolohen jalkoihin. Lahna oli aiemmin tärkeä pyyntikohde ja suosittu ruokakala, mutta melko ruotoisena siitä on tullut nykyihmisille vieras. Ruuaksi kannattaakin ottaa suosiolla reilun kokoinen yli kiloinen kala, silloin ruodot on helpompi erotella kypsästä kalasta. Lahna on rasvainen kala, siinä on rasvaa yli 7 %, minkä seurauksena se on paitsi maukas myös hyvä kolesterolin alentaja. Lisäksi lahna kasvaa suhteellisen suureksi, joten yhdestäkin yksilöstä on saatavissa reilu ateria. Monet meistä ovat saattaneet tietämättään syödä lahnaa, sillä kauppojen eineskalapihveissä käytetään jonkin verran lahnaa raaka-aineena. Mikäli lahnan ruotoisuus tuntuu epämiellyttävältä, vaihtoehtona on jauhaa se myllyssä pihvi- tai pulla-aineiksi. Parhaimmillaan ruuan raaka-aineena lahna on kylmän veden aikaan tai kirkkaasta vesistöstä. Yleisin tapa valmistaa lahnaa lienee lämminsavustus. Kurkista reseptejä Kalaruoka.fi:stä. Tiesitkö? Sodan jälkeen lahna oli vuosikymmenien ajan arvostettu ruokakala. Porkkalan palautuksen jälkeen maanviljelijät palasivat niemelle asumaan ja alkoivat viljelyn ohella kalastaa. Lahnalla tienatuilla rahoilla he ostivat ensimmäiset traktorit, joista puhuttiin lahnatraktoreina. Lahna-alkuisia sukunimiä Suomessa ovat muun muassa Lahnajärvi, Lahnakoski, Lahnala, Lahnalahti, Lahnalammi, Lahnalampi, Lahnamaa, Lahnaoja ja Lahnasalo. Alle kymmenen henkilön sukunimenä on pelkkä Lahna. Lisäksi Suomessa on reilut 100 henkilöä, joiden sukunimi on lahna ruotsiksi eli Brax. Lahnan lempinimiä ovat laabor tai lappu. Ison ahvenen pyynnin yhteydessä saatu lahna on leikkisästi lahven.   Viikon kalaa mahdollistaa Maa- ja metsätalousministeriö ja kalastonhoitomaksuvarat  

Särki – Rutilus rutilus , Roach (englanti), Mört (ruotsi) Särki on yleisimpiä kalalajejamme ja se on hyvin yleinen onkisaalis. Monelle särki onkin juuri se ensimmäinen onkimalla tullut laji. Särki on hyötynyt vesien rehevöitymisestä ja ilmaston lämpenemisestä. Sen kannat kestävät voimakkaankin kalastuksen. Särkeäkin on kutsuttu roskakalaksi. Uusi määritelmä vaikeammin hyödynnettävästä kalalajista osuu paremmin oikeaan. Särjen huono maine johtuu pitkälle ruotuisuudesta. Särki on kuitenkin esimerkiksi säilykekalana hyvässä maineessa ja monet pitävät myös graavisärkeä erinomaisena maultaan. Myös kalapulliin särki tarjoaa hyvän raaka-aineen. Tuntomerkit Hopeanhohtoinen särki on monen kalastajan ensimmäinen onkikala. Ruotoinen ja usein kohtuullisen pienikokoinen särki ei ole erityisessä ruokakalan maineessa, vaikka osaavissa käsissä siitä valmistuu erittäin maukasta purtavaa. Särki on helposti tunnistettava kala. Suomupeite kertoo heti sen kuuluvan särkikalojen heimoon. Punaiset silmät ja punaiset vatsapuolen evät ovat hyviä tunnusmerkkejä. Särki on sivuiltaan litteä. Helpoimmin särjen sekoittaa selvästi isommaksi kasvavaan säynävään eli säyneeseen. Särjen selkä on vesistöstä riippuen sinertävä tai vihreän harmaa. Kylkiviivalta löytyy 40–45 suomua ja peräevässä on 12–13 ruotoa. Särki on levinnyt laajalle. Levinneisyys kattaa Suomessa koko maan aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Lähes koko Eurooppa kuuluu sen levinneisyysalueseen Italiaa, Espanjaa, Kreikkaa ja Portugalia lukuun ottamatta. Sisävesien lisäksi särki viihtyy myös murtovesissä. Sopeutuvaisena kalana särkeä tavataan järvien lisäksi puroista ja lammista. Merialueilla runsaimmat särkikannat ovat yleensä jokisuistoissa. Britteinsaarille särkeä on siirretty uusiin vesiin lähinnä virkistyskalastuskohteeksi. Särki on parvikala ja kooltaan yleensä melko pienehkö. Tavallinen koko on 10-20 cm, mutta parhaimmillaan mittaa voi kertyä 40- 50 cm väliin ja painoa yli kilon. Suomen ennätyssärki on painanut 1,42 kg. Ruotsin vastaava ennätys on puolestaan 1,73 kg. Virallinen ennätys Britteinsaarilla on 1,927 kg, mutta tänä keväänä on kuitenkin pyydetty yli 2 kg yksilö, jota odottaa hyväksymistä uudeksi ennätykseksi. Lisääntyminen ja kasvu Joskus särki päätyy myös jigikalastajan siiman päähän. Särki kutee keväällä veden lämpötilan noustessa yli 10 °C. Sukukypsyyden särki saavuttaa tavallisesti 3–4 -vuotiaana. Tavallisesti yhdessä naaraskalassa on noin 20 000 – 30 000 mätimunaa. Hedelmöittynyt mäti kuoriutuu noin kahden viikon päästä. Särki ei ole erityisen nopea kasvussaan. Vuoden ikäisenä se on mitaltaan 4–6 cm ja kahden vuoden ikäisenäkin vasta 7–10 cm. Pitkä ikä antaa eväitä kasvaa isompaankin kokoon. 15–20 vuotiaat särjet eivät ole harvinaisia ja vanhimmat tiedossa olevat yksilöt ovat olleet 25–vuotiaita. Särjen kasvunopeuksissa on suuria eroja vesistöjen välillä. Myös samassa vesistössä voi esiintyä kasvunopeudeltaan erilaisia särkiä. Tämän eron oletetaan johtuvan ravinnosta, johon yksilöt ovat keskittyneet. Pienet särjet syövät eläinplanktonia. Plankton säilyy tärkeässä roolissa usean vuoden ajan. Kun särjen koko kasvaa, pienet kotilot, simpukat ja hyönteistoukat yleistyvät ravinnossa. Särki on tyypillinen rehevöityneiden vesien laji, joka usein kiihdyttää rehevöitymistä käyttämällä ravinnokseen planktonleviä syöviä vesikirppuja. Tämä puolestaan lisää planktonlevien kuten esimerkiksi sinilevien määrää ja huonontaa vedenlaatua. Vesistöjen tilaa parantavissa hoitopyynneissä särkien osuus saaliista voikin olla hyvin merkittävä. Alamitat ja pyyntirajoitukset Särjellä ei ole alamittaa eikä lainsäädännössä ole särkiä koskevia pyyntirajoituksia. Jos vesialueella on kalastus kielletty kokonaan tai tiettyinä ajanjaksoina, tämä koskee myös särkeä. Nämä löydät: kalastusrajoitus.fi-palvelusta. Kasvuston reunat ovat hyviä onkipaikkoja erityisesti kutuajan ympärillä. Särkeä voi kalastaa ongella tai pilkillä jokaisenoikeuksien turvin. Näiltä osin kalastus on siis maksutonta. Viehekalastamalla särkeä saadaan vain satunnaisesti, mutta esimerkiksi verkolla ja katiskalla särki on yleinen saalis. Näitä kalastusmuotoja varten tarvitset kalastonhoitomaksun ja erillisen luvan pyydyksen pitämistä varten vesialueen omistajalta. Joillakin alueilla syöttikalojen pyynti on kuitenkin vapautettu. Kalastus Särjellä on kohtalaisen pieni suu. Myös koukun tulee olla pieni. Parvikalana särki on kiitollinen kalastettava. Kun löydät yhden särjen, muita on yleensä lähistöllä runsaasti. Särjen ravinto on varsin pienikokoista ja pääasialliset soveltuvat kalastusmenetelmät ovat onginta ja talvella pilkintä. Onginnassa syöttinä voidaan käyttää matoa, kärpäsentoukkaa tai esimerkiksi taikinaa. Pilkinnässä mormyshka tai tapsipilkki kärpäsentoukalla tai surviaissääsken toukalla syötitettynä on paras valinta. Särjet tapaa yleensä matalasta vedestä. Kutukin tapahtuu yleensä 0,5–2 metrin veteen. Kudun jälkeenkin särjet tapaa useammin hieman matalammista vesistä. Katiska on erinomainen kalastusväline särjen pyyntiin. Mäskin käyttö tehostaa kalastusta. Pohjaan painunut mäski houkuttelee tuoksullaan särkiparven paikalle ja pitää sen onkijan ulottuvilla pitkään. Ilman mäskäystä särkiparvet ovat jatkuvassa liikkeessä ja saattavat siirtyä nopeasti kalastajan ulottumattomiin. Katiska on erinomainen kalastusväline särjelle. Mäskäämällä alueen, jonne laittaa katiskan moninkertaistaa kalamäärän. Katiskaan kannattaa laittaa myös syöttipussi, johon laittaa vaikka kostutettuja kaurahiutaleita palloina tai jopa joidenkin mukaan koiran nappuloita. Keväällä kutuaikaan ruovikonreunan kalamäärät saattavat yllättää katiskakalastajan. Särki ruokana Särjen kerrotaan olleen vielä 1900-luvun alussa hyvänä pidetty ruokakala osin ehkä myös hyvän saatavuuden ansiosta. Sitä syötiin ota käytettiin mm. kuivattuna ja suolakalana. Kalastus suuntautuu nykyään voimakkaasti petokaloihin ja vain harvat kalastajat pyytävät enää särkeä ruuaksi varta vasten. Särkien ruotoisuus on yksi sen suosiota vähentänyt seikka. Säilykepurkitettuna särki on kuitenkin arvostettu. Purkituksessa ruodot pehmenevät eivätkä ole syöjän kiusana. Säilykepurkeissa särkeä on tarjolla savustettuna, öljyssä ja tomaattikastikkeessa. Näitä maistaneet kehuvat makua lähes poikkeuksetta. Harrastajakalastajat ovat ottaneet särjistä talteen selkäfileitä, jolloin ruotuisuudesta ei ole haittaa. Selkäfileestä voi tehdä mm. graavisärkeä. Ruokavirasto suosittelee kypsentämättömille särjille 7 vuorokauden pakastusta maksamadon takia. Toinen helppo tapa särjen hyödyntämiseen on jauhaa joko lihamyllyssä tai yleiskoneessa leikkuuterällä taikinaksi kalapullia varten. Maustamalla taikina ranskankermalla, tillillä, sipulilla ja pippurilla saadaan maukasta kalaruokaa. Pulliin saadaan lisää makua lisäämällä rasvaisempaa kalaa kuten kirjolohta noin 10 %. Tarkoitukseen kelpaa esimerkiksi kirjolohifileen vatsarasvat. Särjen syömistä on kutsuttu myös ekoteoksi. Varsinkin rehevistä järvistä särkiä pitäisi poistaa vedenlaadun parantamiseksi. Tutustu särkiresepteihin Kalaruoka.fi-mediassa. Tiesitkö? Särki on erittäin terveellinen kala, sillä siihen ei kerry yhtä paljon ympäristömyrkkyjä kuin rasvaisempiin kaloihin kuten silakkaan tai petokaloihin. Särjen mäti on paljastunut tutkimuksissa ravintoainepommiksi. Siinä on yhtä paljon proteiinia kuin punaisessa lihassa, kolesterolin määrä on verrannollinen kananmunaan ja tyydyttymättömiä rasvahappoja eli ns. terveellisiä rasvahappoja on mädissä rutkasti. Uusia mahdollisuuksia särkisaaliin hyödyntämiseen ovat särjen suomuista valmistettavat erilaiset biohajoavat kalvot, jotka ovat potentiaalisia tulevaisuuden ratkaisuja pakkausmateriaalien päällystämisessä muovin sijaan. (Maa- ja metsätalousministeriö 2019) Kalana särki on herkkä vesistön happamuudelle eli se puuttuu monista happamista lammista, joissa ahven vielä pystyy elämään. Särkeä voi saada kutuaikana yhdellä katiskalla jopa 100 kiloa kutuaikana. Tällöin tiiviiseen parveen pakkautuva särki joutuu helposti katiskaan satimeen. Jos et usko, kurkkaa uutinen Yleltä vuodelta 2012.